"Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin ennenkin."
- Anja Snelman- Lemmikkikaupan tytöt
---------------------------------------------------------------------------------------------
Anteeksi. Pidin tauon blogista. Pidin tauon myös laihduttamisesta, mutta siitä seurasi vaan hulluutta ja ahdistusta. Tulin hulluksi ilman numeroita, ilman tietoa siitä että millä tasolla sitä ollaan. Söin ahdistukseen ja lihoin. Lihoin paljon, liikaa, ja nyt pelkään astua numeroiden arvioitavaksi, vaikka sitä eniten kaipasin ns. tauollani.
Aion kerätä hulluna motivaatiota uuteen alkuun. Haluan olla laiha ja kaunis! Mutta en aio eristäytyä enkä rajoittaa elämää melkein yhtään. Tanssin hulluna ja urheilen kavereiden kanssa. Perheen kanssa yritän opetella juttelemaan, vaikka se tuntuukin nyt aika mahdottomalta. Haen nautintoa ihmisistä ja asioista, en ruuasta. Voi olla, että jätän raxissa käymisen väliin ja jouluna annan suklaani kavereille, mutta haluan elää!
Olen vetäytynyt kuoreeni tämän syksyn aikana. Lukiossa on niin erilaista. Ei ole enää sitä tuttua ja turvallista lähipiiriä. Ei tiedä kenen kanssa on välkällä ja ruokatunnilla. Usein olen ollutkin yksikseni ja joutunut totaaliseen paniikkiin. Pari kertaa meinasin alkaa itkemään. Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta tunnen olevani niin yksin. Olen hukassa kaikessa ja kaikkeen.
Tanssiessa olen onnellinen. Ja muutenkin tanssitunneilla, musiikin pauhatessa. Tunnen olevani silloin oma itseni, ja tuntuu että pitäisin siitä. Muuten on sitten helvettiä. Odotan aina jotain. Aamulla odotan koulun alkua, koulun alkaessa sen loppumista ja sen loppuessa reenejä, reenien loppuessa uusia reenejä. Sinä päivänä jolloin mulla ei oo reenejä olen hukassa, mutta äiti vaatii, että pidän ees yhden vapaapäivän. Se olisi ok, jos saisin kotona tanssia, mutta jos liikun edes vähän tanssillisesti äiti valittaa: "Älä heilu" tai "Älä viitti tanssia". Miks en? Se tekee mut onnelliseksi,
se on mikä minä olen.
Vaikka sanon että haluan elää, en tiedä kuinka kauan. Haluaisin nauttia ja elää, mutta toisaalta en jaksa enää. Tai no.. en voi sanoa "enää", sillä en rehellisesti sanoen ole koskaan ollut oikeasti onnellinen. Kaikki muistiinpanoni ja päiväkirjani ovat synkkää luettavaa. En ainakaan muista onnellista ajanjaksoa. Koulussa puhuttiin itsemurhasta, ja yksi kommentoi, että ei kukaan nyt oikeasti voi olla sen kannalla. En tiedä.. Mielestäni se olisi houkutteleva ajatus, mutta olen liian utelias maailmaa kohtaan. En ole kokenut vielä kaikkea, en ainakaan mulle riittävästi. Jään vielä hetkeksi tänne roikkumaan, vaikka kaiken jättämisen vietti on ollut kanssani jo parin vuoden verran.
PS. Arvostan, että ette ole vielä lähteneet minnekkään, vaikka olen ollut niin pitkään poissa. <3
