Olisinpa mennyt pienenä juttelemaan jollekkin, kun mua ahdisti. Muistan kun meidän ala-asteelle tuli psykologi ja sanottiin, että sille saa mennä puhumaan jonkun asian painaessa. En menny. Halusin kovasti, mua ahdisti sillon jo. En puhunut kellekkään tunteistani ja itkin itseni uneen. Siitä lähtien on ollut pelkkää alamäkeä. Odotan pelastavaa prinssiä, joka ottaa pois tuskani. Mutta sellaista sankaria ei ole olemassa.
Huomaan päivien kulkevan eteenpäin, mutta minä poljen paikallani.
3 kommenttia:
mä tiiän tuon tunteen kun elämä tuntuu vain liusuvan ohi. ja itse seisoo paikalla ja seuraa vierestä :( haleja <3
Koskaan ei oo liian myöhästä puhua. Vaikka se ei oo helppoa, en itekään pysty siihen. Voimia ♥
kiitos kommenteista <3 voimahaleja sinnekkin päin!
Lähetä kommentti