Tietovuoto

Viime kirjottamisesta on aikaa. Olen tajunnut, että välttelen tunteiltani. Olen luovuttanut ja piiloutunut satumaailmaan. Mua sattuu niin paljon, koko ajan. Eläminen on yhtä ponnistelua.

Herään perheeni vuoksi ja koulussa pinnistelen, että pääsen illalla kotiin katsomaa OC:tä tai jotain muuta joka saa mut hymyilemään.

Mun silmät täyttyy kyyneleistä, jos sanon jollekkin vähän epäystävällisesti ja nään kun hänen silmissä pilkahtaa mielipaha. Mä murrun siitä, jos joku sanoo, että sä et oo tehny jotai riittävän hyvin. Mun mieli kääntää sen niin, että en ole riittävän hyvä.

En ole riittävän hyvä, enkä koskaan tule olemaankaan. Alakuloisissa mielialoissa vellominen on osa persoonaani ja inhoan sitä. Inhoa itseäni, mutta en voisi vahingoittaa ketään. Mun elämä on mautonta ja hajutonta tällä hetkellä, mutta aion tehdä parannuksen. Pakotan itseni ihmisten ilmoille, vaikka kuinka haluaisin ahmia siihen asti että oksennan. Sillä mulla on vielä kavereita. Vielä hetken ne roikkuu mun mukana, mutta kohta ne lopettaa yrittämisen ja jään yksin. Mun motivaatio elämiseen loppuisi täysin.

Ajattelen itsemurhaa joka päivä. Suunnittelen, milloin sen tekisin ja millä tavalla. Joskus kevarinkin kyydissä mietin heittäytymistä tielle, sehän olis kuin onnettomuus ja moottoritiellä tulis varmaaan lopullista jälkee. Toisaalta mun tekis mieli epäonnistua tahaltaan itsemurhayrityksessä. Vetäisin jossain bileissä jotain vahvoja lääkkeitä sekä viinaa sekaisin ja joku raahais mut sairaalaan. Pääsisin ainakin juttelemaan psykiatrille.

Turrutan pahaa oloani kaikkeen mitä teen. Syön joko valtavia määriä kerralla tai en yhtään, rääkkään itseäni hullulla liikunnalla, itken joka ilta itseni uneen, huudan ja raivoon vanhemmilleni ja käyttäydyn välinpitämättömästi ja huolimattomasti. Sanon, että mua ei kiinnosta, vaikka oikeestii kiinnostaa, tai ainakin mä luulen et mua kiinnostaa. Mietin joka päivä, paljastanko tänään jollekkin huonon oloni. Voisin jättää blogini auki perheen yhteiselle konelle, kertoa kaverille sivulauseessa tai mennä juttelemaan koulupsykologille. Yksi ystäväni tietää jotain, mutta ei kaikkea.

Turrutan tunteitani alkoholiin ja rakastan, kun pää on sekasin. Haluaisin olla kännissä joka päivä, mutta tiedän että se ei olisi todellakaan hyväksi mulle. Juon harvoin, mutta juon aivan liian paljon. Pelkään tajuttomasti, että sorrun johonkin vahvempaan. Olen jo jostai 7 luokalta asti halunnut kokeilla heroiinia ja huoraamista. Ja haluan vieläkin, mutta en tee niin. Vahvemmat aineet kiehtoo mua. Oon kokeillu hasista ja se oli ihanaa. Mutta ei se oo vahvaa, vaikka monet vannookin ettei koskaan koskekkaan. Se on vähän niin kuin tupakkaa.

Ei mulla oo mitään syömishäiriöö. Haluaisin sen, että tietäisin mikä mussa on vikana. Masennus on vaan sellanen epäonnistujan tauti. Anoreksia on merkki itsekurista. Tiedän että mulla on niin naiivi käsitys, en haluaisikaan ajatella noin, mutta niin mä ajattelen. En tiedä onko mulla mitään masennustakaan, ehkä lievä sellainen ja joku persoonallisuushäiriö. Etsin usein tietoa erilaisista häiriöistä ja vääristä käyttäytymismalleista, sillä haluan tietää mikä mua vaivaa. Miks mä en voi olla vakaa ja positiivisesti elämään suhtautuva ihminen.

Olen ajatellut että voisin aloittaa uuden blogin, josta kertoisin myös kavereille. Sellaisen johon en kirjottaisi mitään. Laittaisin vaan kuvia ja musiikkia. Kaikenlaista kaunista. Blogi, joka koostuu pelkistä kauniista asioista. <3

Kivaa, että ette oo lähteny, vaikka oon ollu poissa. Kiitos <3