Mä en jaksa. Tällä viikolla olisin monena hetkenä voinut ottaa vaan puukon ja viiltää molemmat ranteet auki. Olisin vaan nauranut sille, kuinka paska olen katsellessani veren valumista lattialle. Ja olisin nauttinut siitä. Mutta tiedän, että se olisi typerää... Sillä en mä oo vielä valmis lähteen. Tai en mä tiedä.
Hetket kavereiden kanssa ja koulussa ja harrastuksissa on kivoja, mutta perheen kanssa kaikki on vaan yhtä näytelmää. Ja yksin ollessani olen helvetissä; hullu makeanhimo sekä ahmimiset, ja siitä johtuen ahdistus. Se ahdistus joka on nyt päällinmäisenä mun elämässä. Ahdistus siitä että en voi oksentaa kaikkea ulos, sillä olen luvannut itselleni niin. Ahdistus omasta itsestä, sekä ulkoisesta että sisäisestä.
Olen kierteessä. En syö päivisin, mutta illalla ahmin ahdistukseen. Kyllä, olen kokeillut säännöllisia ruoka aikoja, mutta mikään ei toimi mulle. Olen sotanorsu, joka on saanut liikaa saalista. Mikä vois estää ahmimista?
Mua pelottaa. Ennen mä itkin melkein joka yö itseni uneen, mutta nykyään en osaa edes itkeä, sillä jos osaisin en voisi lopettaa. Osaan itkeä silloin kun se on vähiten toivottua. Itken kun haluisin huutaa ja raivota. Itken vaikka haluaisin olla vihainen uskottavasti, miten se voi olla mahdollista, jos silmät tulvii yli?
Tällä hetkellä puukkoon tarttuminen olis houkuttava vaihoehto, mutta katuisin sitä. Vai katuisinko? En tiedä voiko taivaassa katua, jos sellaista on. Haluan uskoa siihen, sillä on lohduttavaa, kun tietää että edesmenneet lähimmäiset ovat jossain turvaisassa paikassa.
En ole koskaan ollut näin tyytymätön itseeni ja elämääni. En koskaan. En edes 70 kilosena jättiläisenä. Ehkä on onnellisempi isokokoisena?
6 lukijaa <3 love you
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti