Kuinka tästä pääsee irti?

Mä oon nyt jo kiinni. Mä en osaa enää syödä normaalisti tai ajatella normaalisti. Mikä on normaalia?

En osaa olla ajattelematta. Ajattelen liikaa. Mä oon hukassa. Koulussa en oo saanut oikeen uusia kavereita, enkä osaa tutustuakkaan kehenkään. "Oo vaan oma ittes", kaikki sanoo, mutta mitä tehdä kun ei tiedä kuka/mikä on?

Joskus oon iloinen, ja silloin se tuntuu maailman ihanimmalta asialta, koska se on niin harvinaista ja erityistä. Hypin ja nauran innoissani, vaikka ilon kohde olisikin ollut tyhmä ja arkipäiväinen. Iloitsen muista, mutta en osaa iloita itsestäni. Iloitsen kaikesta ympärilläni, mutta sisäpuoleni ja kuoreni ovat rikki.

Alan ymmärtää itsemurhan tehnyttä tuttuani, joka sanoi vielä eläessään, että hänellä on asiat paremmin kun koskaan. Hänellä oli kumppani, työ ja tulevaisuus, mutta oliko hän kunnossa sisältä päin? Uskon, että hän oli todella rikki, niin rikki ettei olisi voinut palata koskaan täysin ehjäksi, kuin yhteen liimatuista peilinsirpaleista koostuva peili. Kukaan ei olisi voinut estää murhaa tapahtumasta, sillä kun on rikki, mikään ei näy selvästi, kuten säpäleinen peili.

Vaikka kaikki sanovatkin, että itsemurha on itsekkäin teko maailmassa ja että sitä ei saa koskaan yrittää ymmärtää, sillä se on aina väärin. Kaikista noista fraaseista huolimatta minä uskon, että tuttuni halusi vain päästä pois. Mitä väliä sillä on, että se on itsekästä? Ei kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa. Uskon, että kaikesta jää arpi ja hänen mielensä meni rikki, sillä sitä oli uurtanut niin monet viillot, että kaikki ne arvet estivät häntä näkemään selvästi, tai näkemästä ollenkaan.

Tekstini ovat menneet aika yksitoikkosiksi ja alakuloisiksi. Mutta se kuvaa hyvin mieltäni. Olen hukassa kaikessa ja kaikkeen. Haluaisin tutustua itseeni, ja siksi teen usein huomioita, mistä tykkään ja mistä en. Olen kuitenkin hukassa ikuisessa mieleni kuilussa. Tämä on syvältä. Yritä kuvitella, että sä et osaa reakoida mihinkään, sillä et tiedä mitä mieltä olet, ilman omien tuntojen syvää etsintää. Mulla saattaa mennä viikko miettiessä, että tykkäänkö kyseisestä asiasta vai en. Mä en yksinkertaisesti tiedä, ja kauheinta onkin, että kaikissa kielissä ja ryhmään tutustuessa, on joutunut haastateltavaksi.


Suututko helposti?
Mistä suutut?
Mitä arvostat kavereissasi?
Luonteenpiirteet?
Mitä pidät tärkeänä elämässä?
MISTÄ HELVETISTÄ MÄ TIEDÄN?

Mun elämään ei mahdu muuta, kun rutiinit, inho itseä kohtaan ja rakkaus muita kohtaan. Yritän täyttää pääni kysymyksillä:

Kuka haluan olla....
Kuka olen..
Kuka minun pitäisi olla... 
Kuka määrää kuka minä olen.. 

Haluanko olla kuten vanhempani.. 
Haluaako vanhempani, että olen sellainen kun he.. 
Mitä...  
Miksi.. 
Milloin mä olen valmis.. 
Milloin mä osaan luottaa ihmisiin.. 
Milloin mä voin sanoa, että millaiset luonteenpiirteeni ovat..
Miksi minä en tiedä mitään?

... mutta ne korvautuvat muilla....

Mitä syön?
Miksi syön?
Miksi söin?
Miksi en tee X-hyppyjä?
Miksi kylkiluuni paistaa, vaikka paino ei ole pudonnut?
Miksi painoni ei putoa?
Miksi häntäluuni törröttää ihon läpi?
Miksi mä en voisi olla laiha?
Miksi mä en olisi voinut syntyä laihana?

Mä oikeasti oon yrittänyt palata "normaaliin elämään", mutta se on ollut vuoroin ahmimista ja vuoroin paastoa. Pelkkää tuskaa. Palaan laihduttamiseen, sillä mielummin tunnen oloni hyväksi vähän syömisen jälkeen, kun jojoilen masentuneena.

Osa minusta haluaa, että joku lopettaa tän.  
Osa minusta haluaa kuihtua.  
Toinen haluaa elää nauttien.
Toinen miettii, että mikä on nautintoa ilman laihuutta.

Toinen haluaa kokea mahan täyteen syömisen ilman syyllisyyttä.

Toinen haluaa tuntea sen puhtaan olon nälän vaaniessa, mutta kuitenkin hallinnassa. 

En usko, että haluan enää laihuutta. Haluan sen tunteen joka soluuni, hallitsen vartaloni ja haluni (ainakin suurimman osan ajasta).

Mä en jaksa.

Vatsaan sattuu, kun se on venynyt niin paljon. Mä oon syöny liikaa. En halua tällästä elämää, missä mikään ei ole riittävän vähän eikä riittävän paljon. Mikään ei riitä mulle enää. Tunnen pettymyksiä pettymyksien perään.



Mieli on musta, ja siksi blogini on nyt valkoinen.

Mitä pidätte uudesta ulkoasusta? Mikä on hyvin, mitä voisi parantaa?



Kuvat puhuu nyt mun puolesta.

 

 

kommentoin, sitten kun jaksan. Nyt on sellanen olo, että just just jaksan julkasta tän tekstin.

Onkohan tässä sittenkään järkeä.

Olen syönyt liian paljon viime aikoina. Mutta kuitenkin sattuu vielä enemmän istua kovalla tuolilla tai nojata käsillä pöytään.

Reeneissä pyörryttää usein. Olen pari kertaa joutunut lähtemään kesken reenien syömään jotain, sillä silmissä on sumentunut jatkuvasti. Tämä tapahtuu vaikka olisin juuri syönyt. Aamulla ei huvita syödä niin paljoa, sillä iltaisin olen syönyt aina liikaa. Mutta olen kuitenkin syönyt aamuisin. Inhoan pyörtymisen tunnetta. Miten voi yrittääkkään opetella uutta sarjaa, kun tuskin pysyy tolpillaan?

Vatsalihaksia tehdessä olisin halunnut lopettaa. Nykyään ne sattuu sietämättömästi, sillä häntäluu painaa lattiaan. Tunnen häntäluuni ihon läpi selvästi, tunnen kaikki sen kyhmyt. Selkarankakin rutisee, mutta se ei tee niin kipeää. Teemme istumaannousu- vatsalihaksia parketti lattialla ja olen helvetin liekeissä. Sattuu! Haluan pois! Mutta kärsin niiden läpi, halusin olla kunnollinen oppilas, en halunnut herättää kysymyksiä. Keskityin niin kipuun, että en ees tehnyt lihaksia kunnolla. Hyvä minä, en sitten onnistu missään.

Olkapäissä tuntuu luut ja lantioluutkin tuntuvat kovemmilta. Olkapäiden luut ovat oikeastaan aika kivat, mutta olen saanut tanssista olkapäänylityksessä aika pahoja mustelmia, sillä luut ottavat lattiaan kiinni. Mustelmani paranevat nykyään hitaammin, mikä saa näyttämään olkapääni kirjavilta. Lantioluita rakastan, sattuu selkälihaksia tehdessä, mutta haluan ne kuitenkin näkyvämmäksi.

Jalkani ovat jo lähellä normaalia. Polvet erottuu läskin alta, ja akillesjänne yrittää jo päästä näkyviin. Sormet ja kämmenselät ovat myöskin pienentyneet. Joskus vaan tanssittelen sormiani, jotta näkisin jänteiden ja luiden pilkistelevän ihon alta.

Mutta kuitenkin tuntuu kuin mahani, reiteni ja käsivarteni olisivat kasvaneet. En uskalla mennä vaa'alle, sillä olen syönyt paljon. En halua masentua niistä luvuista, mutta en halua myöskään, että ne luvut määrittävät sen, kuka minä olen.

Jos vielä pystytte.. Lopettakaa tämä hulluus omalta osaltanne!  En toivo kenellekkään sitä, että huomaa päästänsä lähtevän kourallisia hiuksia. En toivo kenellekkään tunnetta ahmimisen jälkeen. Haluaisin ravistella kaikkien vanhempia, että puhuis lapsillensa.
Uskoisin, että hyvät ja aidot välit vanhempiin vähentäis syömisvammailua suurella osalla. Kommunikointi olisi tärkeää, haluaisin että puhuisin vanhemmilleni, mutta se on meidän perheessä aivan vierasta.

Itse olen yrittänyt normaalia syömistä, ja siitä ahmimisputkeni alkoikin. Ahdistuin niin syömisistäni, että söin vaan lisää. Mutta aion kuitenkin jatkaa yrittämistä. Näin sanoo enkeli olallani, mutta piru sanookin toista; Haluan laihtua. Haluaisin olla anorektikko, mutta en mä oo vielä riittävän hyvä siihen titteliin. Saattaa kuulostaa jonkun mielestä naurettavalta, mutta tällä kertaa olen vain rehellinen.

En halua menettää elämääni laihduttamiselle. Haluaisin tanssia, mutta ei se onnistu, jos en voi tehdä mitään koska see sattuu, ja en muutenkaan jaksa. Aion lopettaa laihduttamisen vielä joskus. Ja aion paljastaa tämän blogin sitten jollekkin läheiselle, sitten kun olen parempi. <-- Tämän puhui enkeli, mutta pirulla onkin aivan toiset mielipiteet.

Mustavalkoista kauneutta.

Mun maha on pallo.

En tarkota otsikolla sitä, että mun läskit täyttäis universumin tms. Vaan että mahani on oikeasti turvonnut palloksi. Näytän raskaalta. Miten mä voin mennä reeneihin tän näkösenä?

 Oon taas kerran ahmimiskierteessä. Illalla meni överiks. Ja aamulla ajattelin, että en syö mitään, mutta kun jäin yksin menin keittiöön ahmimaan. Mahaani upposi tällä kertaa 2 paistettua munaa, 4 lihapullaa ja 2 lautasellista makujogurttia ällöttävän energisellä start myslillä ja viinirypäleitä. Onneks ei läheskään niin paljon kun illalla.

yritän päästä kierteestä pois vähän kerrallaan. Ensin opettelen syömään normaalisti ja tasaisin väliajoin ja sitten alkaa taas laihdutus. Mä en voi enää pitää mitään 200 kcal päiviä ollenkaan, koska mua pyörryttää ja en pysy tanssissa mukana, jos mulla ei oo riittävästi energiaa. Mutta sen oon päättänyt, että iltasyöminen loppuu.

Miks mä ahmin kun oon huolissani?

Mulla oli ns. bestis, jonka otteessa olin noin 5 vuotta. Mutta viime keväänä kiemurtelin pois niistä hallitsevista käsistä. Kun pääsin niistä eroon, olin hukassa. En tiennyt olenko mitään, kun en ole enää osa kahden pakettia, johon kuului minä ja bestikseni.

Bestikselleni oli aina tärkeintä, olla kaikessa parempi kuin minä. Ja minä hyväksyin kaikki bestikseni mielipiteet ja otin ne käyttöön omaan mielettömään pääkoppaani. Kun hän sanoi, että hänellä on hauskempaa, ajattelin, että niin se varmaan onkin. Olin aina se huono. Olin aina se isompi ja läskimpi. Kaverini sai mulle pieneksi menneet vaatteet, mitkä olivat hänelle liian isoja.

Vaikka mun ex bestis ei olekkaan enää minun niin hyvä kaveri, hän on alkanut taas kertomaan mielipiteitänsä. Mä oon se huonompi. Mun elämä on huonompi. Ja vaikka mä tiedän, että on ihan järjetöntä uskoa kaiken mitä se sanoo, en voi mitään muutakaan. En osaa ajatella itse. En ainakaan mitään positiivista itsestä.

Osasyy tähän varmasti on, että olen saanut uusia kavereita, päässyt siihen kouluun, minne "bestikseni" haki eikä päässyt. Olen laihtunut niin paljon, että olen laihempi kuin kaverini. Siksikö hänen on pakko todistaa että hän on parempi, ja tehdä mun elämästä helvettiä, kun mä nyt vaan oon niin huono, koska se sanoo niin? Olenko nyt parempi kun mulla on kerrankin enemmän kun hänellä? Miksi sitten musta tuntuu pahemmalta kun koskaan? Miks mä oon tyytymätön, vaikka mulla on enemmän kun koskaan?

En haluaisi syyttää kyseistä henkilöä. Mutta olen vihdoinkin huomannut, että hän on yksi syy, miksi  elämäni on aina ollut lähinnä onnetonta. Haluaisin huutaa ja raivota sille, sanoa että: " Nyt lopetat! Älä sano sanaakaan enää! Eks sä tajua mitä sä teet mulle? Kuinka sä syöt mua sanoillas sisältäpäin? Kuinka sä oot tehny mun elämästä HELVETTIÄ?"

Miks mä en osaa olla onnellinen?

Mä en jaksa. Mä en jaksa enää vaeltaa tässä valottomassa paikassa. Mä en jaksa murtua huolen alla. Miks kaikki ei vois olla onnellisia? Miks mun pitää olla niin huolissaan läheisistäni, eihän heillä ole ees hätää.

Miks mun pitää heittää kaikki reeneissä tehty työ hukkaan, pelkällä mielivaltaisella ahmimisella? Miks mun pitää ahmia, että voin turruttaa aistini? Miksi mun pitää syödä metripitsan puolikas, 4 pullaa, jäätelöä ja jogurttia myslillä, kuitenkin oksentamatta? Miks mä en oksenna? Miks mä en pysty siihen? Miks mä haluaisin viiltää niin syvän haavan, että siitä ei olisi paluuta? Miks mä en voi olla niin kuin mun entinen bestis, sillähän on ihan kaikkea? Miks mä en tiedä mihinkään vastausta?

Kunpa olisin niin hyvä, että pystyisin pysymään suunnitelmissani.

Sanon vielä kerran..

Aion lopettaa television ääressä syömisen ja mielihaluille antautumisen.

Päivä meni muuten hyvin. mutta illalla ahmin. Jogurttilautanen jonka päällä kasoittain hedelmämysliä, 4 leipää tuorejuustolla, oltermannilla ja kalkkunalla, ja kaikenlisäks ahdistuin tästä niin, että otin taloussuklaalevyn huoneeseeni jo söin 2 riviä. Hyi mua, tää tietää finnejä ja ahdistusta. Miks mulla ei voi olla ollenkaan itsekuria?

Aion aloittaa noudattamaan laihdutusvinkkejä; ei ruokaa TV:n ääressä, jos tekee mieli, juo vettä ja oota 20 min, älä hengaa siellä missä on ruokaa, syö hitaasti yms. + EI RUOKAA KELLO 18 JÄLKEEN

Aion mennä nukkumaan aikaisin, sillä silloin laihtuu. Miks en oo jo unessa? En onnistu tässäkään. En onnistu missään.

Toivottavasti joskus tulevaisuudessa onnistun olemaan parempi ihminen.

Suunnitelmia

Aion muuttaa asennettani itseäni ja laihdutusta kohtaan. Haluan nauttia elämästä täysin sydämmin, mutta aion kuitenkin jatkaa laihduttamista vielä siihen asti että olen tyytyväinen ja sitten pysyä niissä mitoissa.

Aion olla vähän rennompi laihdutuksen suhteeen. Ennen vaadin itseltäni liikoja, ja petyin itseeni lähes joka päivä. Nyt huomaan, että se vaan masensi minua, mikä sai minut ahmimaan entisestään.

Aion nauttia vartalossani ja vartalostani myös nyt. Ennen ajattelin, että ostan kivoja vaatteita sitten kun olen laihtunut, ja että en voi ostaa tuota, koska se näyttäisi tyhmältä kun olen laihtunut. Tänäänkin ostin farkut HM:sta. Löysin kivat farkut ja vaan 26 tuumaa! Tanssin innoissani sovituskopissa. Ennen vierastin farkkuja, koska mun vartalolle ei löytynyt sopivia. Nyt sain farkkuni 30 eurolla (10 euroa alennusta normi hinnasta), aika vähän farkuista vaikka ovatkin HM:n laatua. Voi olla, että HM:lla on eri kokoluokka kun muilla kaupoilla, mutta kuitenkin se piristi kummasti, kun ennen mahdottoman pienikokoiset farkut sujahtivat vaivattomasti jalkaan.

Aion keskittyä tanssiin, ja laihtua pitäessä hauskaa. Aion venytellä jatkuvasti, aina kun aikaa löytyy. Aion kehittyä tanssissa niin paljon, että siitä voisi ehkä jopa tulla osa tulevaisuuttani. Aion ainakin unelmoida siitä, vaikka kuinka vanhemmat lyttää unelmani alas. Saavutan sen minkä eteen teen töitä.

Aion olla laiha, nyt ja tulevaisuudessa. En kuitenkaan aio keskittyä siihen. Keskityn muihin asioihin ja laihdun samalla. Aion tulla vihdoinkin onnelliseksi, vaikka en tiedä miten sen saavuttaa tai millaista onnellisuus on. Miltäköhän se tuntuu?

Mun pitää vaan oppia hillitsemään itseni ruuan suhteen

Katsoin tässä joku päivä dokumentin youtubesta nimeltä "Super slim me"

 Mä järkytyin, vaikka oon nähny melkein kaikki mahdolliset anoreksia ja bulimia leffat sun muut dokumentit, mut toi on jäänyt sivusuun.

Kun aloitin kyseisen dokumentin ajattelin, että tästä varmaan saan motivaatioo ja potkua laihdutukseen, mutta kyseinen dokkari saikin mut ajattelemaan kuinka hullua koko touhu on. Dokumentissa laihduttava nainen kuvaili nälässä olemisen tunnetta todella osuvasti ja kertoi myös, kuinka hänen sosiaalinen elämä on kärsinyt. Eikä hän saa unta, on koko ajan onneton ja väsynyt. Mutta ennen laihdutusta hän oli hymyileväinen nuori nainen. Mäkin haluaisin olla onnellinen ja aidosti hymyileväinen.


Mietin onko laihduttamisessa sittenkään järkeä. Jos nään jonkun säteilevän onnesta, vaikka hän ei olekkaan lannanlaiha, luulenko että hän vain esittää olevansa onnensa kukkuloilla?

Mun elämässä ei enää hirveesti esiinny aitoa onnea. Kaipaan sitä, vaikka en oikeasti tiedä mitä se todellinen onni on, koska en muista koskaan olleeni onnellinen. Hetkiä löytyy, mutta ei ole mitään ajanjaksoa, jolloin olisin iloinnut ja nauttinut elämästä.

Ei elämän pitäis olla pelkkää täydellisyyden tavoittelua. En mä vaan voi olla hyvä kaikessa. Ja onko se täydellisyyttä, että ei voi enää tehdä vatsalihaksia tanssitunnilla, koska selkäranka raastaa lattiaa. Nykyäänkin vatsalihasten tekeminen sattuu selkärankaan jo aivan liikaa, ja tietynlaisia vatsoja en voi enää ees tehdä.

Yhdellä tanssitunnilla on yksi tyttö, joka on ihan liian laiha, niin laiha että on varmasti sairastanut anoreksiaa, sillä kukaan terve ihminen ei saisi itseään niin luurannon kaltaiseksi. Mun tekis mieli huutaa tälle päin naamaa että lopeta. Mua raastaa sen katteleminen, kun se hymyilee ja on muka ok, mut ei se oo mä tiiän. En halua sellaseks. Näin sen vatsan, se on aukko. ja sen luut on kun norsulta otetut, kun ne paistaa niin läpi. Kylkiluiden ja lantion kohdalta tyttö näyttää läskiltä, koska ne ovat kyseisen tytön vartalon leveimmät kohdat, muut osat ovat kuin litistettyjä ja venytettyjä. Enkä usko että hän pystyy ees istumaan lattialle, koska se sattuu.

Dokumentin ansiosta aloin miettiä pitäiskö lopettaa koko touhu. Mun elämässä on tapahtanut paljon tän viikon aikana, ja uskoin että ehkä mussa on muutakin elämää kun syömisten miettiminen. Yritin olla normaali. Söin "normaalisti" katselin tanssivideoita youtubesta, kävin reeneissä, koulussa ja söin suklaakakkua. Mutta sitten iski syyllisyys. En päässyt kerran reeneihin, ja olin syönyt samaisena päivänä jo liikaa, itkin noin tunnin raivosin ja ahdistuin.

EI SE ONNISTU! MÄ EN VOI LOPETTAA LAIHDUTTAMISTA! Enkä tiedä enää haluanko ees, tämän syyllisyyden jälkeen. Tänäänkin äiti teki suklaakakkua ja mä vaan nuolin astioita taikinasta ihan tyytyväisenä. Mutta sitten kun saavuin omaan huoneeseen ja suljin oven. Olisin ehkä mielummin kuollut.


Yritän alkaaa syömään terveellisemmin. Koulujen alun jälkeen en ookkaan enää syöny punasta lihaa ollenkaan. Ajattelin koittaa elää ilman sitä. Ja nyt aioin taas alkaa tosissaan pitää kiinni Ei ruokaa kuuden jälkeen -säännöstä. Ja herkkuihin pitäis alkaa keksiä rangaistuksia. Mä en ala enää siihen, että syön päivässä kourallisen keksejä ja en muuta, se tuo vaan pahaa mieltä ja ahdistusta.

Haluan alkaa täyttämään mahaani pikkuhiljaa. Haluaisin syödä vaan terveellisiöä herkkuja, hedelmiä. Mutta se on aika mahdotonta meidän talossa. Haluaisin muuttaa pois tästä hullunmyllystä. Äiti ehdotti, että alettais mä, iskä ja se käymään psykiatria tapaamassa säännöllisesti, että saatais ees jotai puhuttua halki. Mutta en mä haluu, koska se kumminkin kaivais mun muut ongelmat esiin, jokka ei oo ees ongelmia. Mulla on kontrolli, ainakin haluaisin, että niin olisi. Mutta kuitenkin ne mun "ongelmat" on mun omaisuutta, eikä kuulu mun vanhemmille pienoisen hippusen vertaa.



Tässä on linkki dokumenttiin jota suosittelen syvästi, jos ei halua elää pelkässä kuplassa. Jos haluaa muita näkökulmia laihdutukseen ja muutenkin laihuuden ihannointiin.