En osaa olla ajattelematta. Ajattelen liikaa. Mä oon hukassa. Koulussa en oo saanut oikeen uusia kavereita, enkä osaa tutustuakkaan kehenkään. "Oo vaan oma ittes", kaikki sanoo, mutta mitä tehdä kun ei tiedä kuka/mikä on?
Joskus oon iloinen, ja silloin se tuntuu maailman ihanimmalta asialta, koska se on niin harvinaista ja erityistä. Hypin ja nauran innoissani, vaikka ilon kohde olisikin ollut tyhmä ja arkipäiväinen. Iloitsen muista, mutta en osaa iloita itsestäni. Iloitsen kaikesta ympärilläni, mutta sisäpuoleni ja kuoreni ovat rikki.
Alan ymmärtää itsemurhan tehnyttä tuttuani, joka sanoi vielä eläessään, että hänellä on asiat paremmin kun koskaan. Hänellä oli kumppani, työ ja tulevaisuus, mutta oliko hän kunnossa sisältä päin? Uskon, että hän oli todella rikki, niin rikki ettei olisi voinut palata koskaan täysin ehjäksi, kuin yhteen liimatuista peilinsirpaleista koostuva peili. Kukaan ei olisi voinut estää murhaa tapahtumasta, sillä kun on rikki, mikään ei näy selvästi, kuten säpäleinen peili.
Vaikka kaikki sanovatkin, että itsemurha on itsekkäin teko maailmassa ja että sitä ei saa koskaan yrittää ymmärtää, sillä se on aina väärin. Kaikista noista fraaseista huolimatta minä uskon, että tuttuni halusi vain päästä pois. Mitä väliä sillä on, että se on itsekästä? Ei kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa. Uskon, että kaikesta jää arpi ja hänen mielensä meni rikki, sillä sitä oli uurtanut niin monet viillot, että kaikki ne arvet estivät häntä näkemään selvästi, tai näkemästä ollenkaan.
Tekstini ovat menneet aika yksitoikkosiksi ja alakuloisiksi. Mutta se kuvaa hyvin mieltäni. Olen hukassa kaikessa ja kaikkeen. Haluaisin tutustua itseeni, ja siksi teen usein huomioita, mistä tykkään ja mistä en. Olen kuitenkin hukassa ikuisessa mieleni kuilussa. Tämä on syvältä. Yritä kuvitella, että sä et osaa reakoida mihinkään, sillä et tiedä mitä mieltä olet, ilman omien tuntojen syvää etsintää. Mulla saattaa mennä viikko miettiessä, että tykkäänkö kyseisestä asiasta vai en. Mä en yksinkertaisesti tiedä, ja kauheinta onkin, että kaikissa kielissä ja ryhmään tutustuessa, on joutunut haastateltavaksi.
MISTÄ HELVETISTÄ MÄ TIEDÄN?
Mun elämään ei mahdu muuta, kun rutiinit, inho itseä kohtaan ja rakkaus muita kohtaan. Yritän täyttää pääni kysymyksillä:
Kuka haluan olla....
Kuka olen..
Kuka minun pitäisi olla...
Kuka määrää kuka minä olen..
Haluanko olla kuten vanhempani..
Haluaako vanhempani, että olen sellainen kun he..
Mitä...
Miksi..
Milloin mä olen valmis..
Milloin mä osaan luottaa ihmisiin..
Milloin mä voin sanoa, että millaiset luonteenpiirteeni ovat..
Miksi minä en tiedä mitään?
... mutta ne korvautuvat muilla....
Mitä syön?
Miksi syön?
Miksi söin?
Miksi en tee X-hyppyjä?
Miksi kylkiluuni paistaa, vaikka paino ei ole pudonnut?
Miksi painoni ei putoa?
Miksi häntäluuni törröttää ihon läpi?
Miksi mä en voisi olla laiha?
Miksi mä en olisi voinut syntyä laihana?
Mä oikeasti oon yrittänyt palata "normaaliin elämään", mutta se on ollut vuoroin ahmimista ja vuoroin paastoa. Pelkkää tuskaa. Palaan laihduttamiseen, sillä mielummin tunnen oloni hyväksi vähän syömisen jälkeen, kun jojoilen masentuneena.
Osa minusta haluaa kuihtua.
Toinen haluaa elää nauttien.
Toinen miettii, että mikä on nautintoa ilman laihuutta.
Toinen haluaa kokea mahan täyteen syömisen ilman syyllisyyttä.
Toinen haluaa tuntea sen puhtaan olon nälän vaaniessa, mutta kuitenkin hallinnassa.
En usko, että haluan enää laihuutta. Haluan sen tunteen joka soluuni, hallitsen vartaloni ja haluni (ainakin suurimman osan ajasta).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti