Mä haluan parantua. Tai no.. välillä. Mutta nykyään parantuminen tästä kaikesta on ollut enemmän mielessä. (Sanon parantuminen sillä olen oikeasti aika varma, että mulla/on ollu syömishäiriö/syömishäiriöitä) Tajusin että suhteeni ruokaan on ollut kuralla koko nuoruusvuoteni, kun kirjotin kirjeen lasten ja nuorten nettiin (mannerheimin lastensuojeluliitto). Suosittelen tuota, sillä voi sanoa ihan mitä vaan ja vastaus oli ainakin mulla hyvä ja se rohkasi PALJON. Liitin kirjeeni tähän..
Mä halusin kertoa jollekkin tilanteestani, mutta en halunnut huolestuttaa läheisiäni, joihin mulla on jo valmiiks huonot välit. Joten tulin tänne.
Olen aina kun muistan ollut hieman onnetton. Noin 13 vuotiaasta asti itsensä uneen itkeminen on ollut mulle yleistä. Näin jälkeenpäin ajatellen voisin epäillä 13 vuotiaalla minulla olleen myös joku ahmimis syyömishäiriö, koska tyhjensin kaapit herkuista pari kertaa viikossa ahmimalla mahdottoman suuria määriä salassa, mutta silloin en tajunnut,että se voisisi olla jotenkin psyykkistä. Olin suunnattoman tyytymätön itseeni.
Lihoin paljon ja itkin yhä useimmin. Koulussa vietin välkät itkemällä vessassa ja joskus itkin tunneillakin. Opin itkemään niin, että kukaan ei huomannut oppitunnin aikanakaan, että itkin katsoen ikkunasta ulos, eikä myöskään sen jälkeen. Aloin myös repsahdella tyhmissä paikoissa. Kesken keskustelun lähdin vessaan, koska itketti. Sain myös suunnattomia ahdistus kohtauksia (hyperventiloin ja itkin). Kerran kaverini joutui olemaan seurassani sen tapahtuessa ja muistan sen hetken ikuisesti. Hän lohdutti mua, mutta ei se auttanut, lopulta kaverini jätti minut yksin kun ei enää jaksanut kuunnella mun valitusta.
Jossain vaiheessa heräsin siihen, kun terkka käski laihduttaa, kun olin ylipainoinen. Olen pienestaä asti ollut hyvin ruokittu ja isoluinen, mutta tuolloin olin liian lihava. Sain hullun lenkkeily innon. Lenkkeilin aamuisin, päivisin ja joskus iltaisin. Aluksi aloitin kevyesti, mutta lopulta lenkkejä oli viikossa enemmän kuin päiviä. Jatkoin kuitenkin ahmimista ja muutenkin liikaa syömistä. Mutta en enää lihonnut, sillä liikuin niin paljon.
Sitten tajusin, että miks mun pitäis ahtaa itseni täyteen joka aterialla, ja pienensin ruokailujen annoskokoa. Kuitenkin jatkoin herkkujen syömistä. Mulla oli tällöin ihan hyvä elämä. Siitä on sitten alkoi alamäki. Tunsin itseni huonommaks ja huonommaks. Halusin oksentaa ahmimisen jälkeen. Aloin harkitsemaan itsemurhaa.
9. luokalla aloitin tanssimaan aktiivisemmin, vaikka se on ollutkin aina osana elämääni.
Viime talvena (9.lk) aloitin kunnollisen laihdutuksen. Laihduinkin aika kivasti. Elämäni alkoi kuitenkin mennä huonompaan suuntaan. Aloitin laihdutus/proana blogin. Halusin olla höyhenen kevyt, niin kuin mallit ja yksi rinnakkais luokkalainen anoreksiaa sairastava tyttö.
Kesällä meni hetkeksi alipainon puolelle, mikä oli mulle aika saavutus. Mutta en tullut kuitenkaan tyytyväiseksi vartalooni, vaikka olin 20 kiloa laihempi kun silloin kun olin lihavimmillani.
Nykyään syömimiseni ei ole vieläkään normaali. Tunnen kauhean piston kun syön jotain ruokaa mielestäni liikaa (mikä on normaalissa mittakaavassa vähän) ja on mahdottoman hankalaa syödä pastaa, perunaa, riisiä ym. Koska niissä on lähinnä pelkkiä hiilareita.
Olen aina ollut vähän ujo, mutta nykyään olen entistä varautuneempi, ja lukiossa on usein hyvin ahdistavaa. Koko lapsuuteni mulla on ollut paljon harrastuksia, mutta nyt jätin muut taka alalle paitsi tanssin, jota mulla on 11 tuntia viikossa. Ja se on oikeasti se asia mistä nautin elämässäni.
Elämäni on suoraan sanottuna onnetonta, vaikka muut eivät sitä nääkkään päällepäin. Valehtelen paljon, lähinnä siitä että olen jo syönyt. Vaikka mulla varmaan on hyviä ystäviä, tunnen itseni hyvin yksinäiseksi missä porukassa vaan. Vanhempani eivät tiedä tästä mistään mitään, emmekä muutenkaan kommunikoi.
Osallistuin BTW joskus kasilla jokela-kyselyyn ja sain sieltä kirjeen, jossa kehotettiin menemään juttelemaan jollekkin, koska mielenterveyteni ei vaikuttanut hyvältä. En kuitenkaan tehnyt mitään asialle, koska en uskaltanut ja pelkäsin.
Joskus ihannoin huoria ja halusin polttaa pilveä ja sittemmin olen sitä kokeillutkin.Itsemurha on ollut parina vuotena vähän väliä mielessä. Ja yksi tuttunikin teki itsemurhan.
Mutta haluan tulla onnelliseksi. Haluan elää! Haluan mennä vaihto-oppilaaksi ja kokea maailmaa. Mutta ensin mun on pakko kertoa jollekkin mun tarinan, jota kukaan ihminen tässä maailmassa ei tiedä.
Haluaisin saada paremmat välit vanhempien kanssa, mutta se on hankalaa. Haluaisin tutustua ihmisiin, mutta en enää osaa. Haluaisin vaikka mitä, mutta selittelen liikaa.
Mutta siis mun piti kirjoittaa jotain tärkeempääkin...
Varsinkin nyt kun oon opiskellu filosofiaa ja psykologiaa, olen tullut ajatelleeksi, että kuinka paljon kasvatus vaikuttaa. Jos ajattelee jotain murhaajia jotka on kasvatettu murhaajiksi, niin he oikeasti tuntevat tekevänsä oiein, tai ei ainakaan koe huonoa omatuntoa tappamistaan ihmisistä. Ei kenenkään lapsen päässä voi olla tuollasia ajatuksia, jos niitä ei olla sinne jostain tungettu, vaikka olisikin henkisesti sairas. Mielestäni siis kasvatus vaikuttaa siihen kuka olemme paljon enemmän kun luulemmekaan. Tietysti ympäristö ja kokemukset ovat suuressa osassa. Toisaalta ympäristö voi aika hyvin johtua kasvatuksesta. "Hyvin" kasvatetut toisessa prukassa ja "huonosti" kasvatetut toisessa. Poikkeuksia toki on.
Asia mikä minua tympii on yksinkertainen. Mä yksinkertaisesti ajattelen että kaikki tää paska on mun vanhempien syytä. Niiden kasvatuksen ja esimerkin. En mä niin lapsellinen ole että ihan kaikki on niiden syytä, mutta uskon että se mikä olen ja millaisia ongelmia mulla on ollu on lähinnä siitä syystä, että emme kommunikoi ja äiti herkuttelee niin HULLUSTI ja ostaa koko ajan kaikkea mässyä kotiin. Se valittaa aina, että aina sen varastot on tyhjiä. Ja mä oon sanonu sille tuhat kertaa että älä osta niitä, mutta se vaan vastaa että älä syö. Tämä johtaa siihen, että kun avaan kaapin mulle tulee hullu ahmimis vietti, kun se vaan pursuaa kaikkea herkkua ja mä syön kaiken melkein tyhjäks ja sit se vaan ostaa lisää ja kaikki jatkuu. Miks se ei voi uskoo kun sanon sille, että älä osta. Tekis mieli huutaa, että: "ÄLÄ VITTU OSTA ENÄÄ HERKKUJA! tai piilota ne ees riittävän hyvin!" Pliis. Jos nyt jonkun vanhempi sattuu lukemaan tätä, niin KAIKKI mitä sinä teet vaikuttaa jotenkin lapseesi.
Huonolla kommunikoinnilla tarkoitan, että en osaa puhua asioistani, muutakun pintapuolisesti, eikä mua kyllä huvitakkaan, sillä ei se ole meidän perheen tapa. Olen miettinyt, että eihän mun vanhemmat kerro paljoa omistakaan asioistaan, joten ehkä tässäkin on kyse esimerkistä. Jos vertaan perusonnelliseen kaveriini jonka vanhemmat puhuu haitä vaivaavista asioista myös lasten kanssa ja kaverini myös kertoo melkeimpä kaikesta vanhemmilleen. Rakastan kyllä vanhempiani, mutta suoraan sanottuna tuntuu että kasvatukseni on mennyt pieleen, mikä kuulostaa naiivilta, ja teko syyltä. Mutta jos ottaisin koko mun elämän onnettomuuden mun vastuulleni, romahtaisin ja tekisin luultavasti lopulta itsemurhan.
Mua ahdistaa ylettömästi, kun syön herkkuja ja lähiaikoina olen syönyt niitä aivan liian usein, normaalilla asteikolla. Tarkoitan lähinnä monta kertaa päivässä, en viikossa. Ja syön vieläkin huonosti. Ja liikun paljon, mutta en vieläkään riittävästi, ei 13 tuntia reeniä viikossa riitä mulle. Herkut ovat olleet mun ongelma aina ja suoraan sanottuna syytätä tästä äitiäni. Usein haluan karata täältä hullusta herkuista tehdystä talosta. Mua huolestuttaa oikeesti. Meidän perhe on lihonnut tasaseen tahtiin, paitsi isoveljeni, joka on armeijassa sekä minä. Pikkuveljelle oltiin vielä sanottu, että sillä on normaali paino, mutta se ei ole enää kohta niin. Äiti haluaa laihduttaa, muttta ostaa kokoajan LISÄÄ JA LISÄÄ herkkuja meidän herkkuhullujentaloon. HALUAN PAKOON. Nyt haluaisin kuolla, en jaksa itseäni tällä hetkellä moi.
