Mä haluan parantua. Tai no.. välillä. Mutta nykyään parantuminen tästä kaikesta on ollut enemmän mielessä. (Sanon parantuminen sillä olen oikeasti aika varma, että mulla/on ollu syömishäiriö/syömishäiriöitä) Tajusin että suhteeni ruokaan on ollut kuralla koko nuoruusvuoteni, kun kirjotin kirjeen lasten ja nuorten nettiin (mannerheimin lastensuojeluliitto). Suosittelen tuota, sillä voi sanoa ihan mitä vaan ja vastaus oli ainakin mulla hyvä ja se rohkasi PALJON. Liitin kirjeeni tähän..
Mä halusin kertoa jollekkin tilanteestani, mutta en halunnut huolestuttaa läheisiäni, joihin mulla on jo valmiiks huonot välit. Joten tulin tänne.
Olen aina kun muistan ollut hieman onnetton. Noin 13 vuotiaasta asti itsensä uneen itkeminen on ollut mulle yleistä. Näin jälkeenpäin ajatellen voisin epäillä 13 vuotiaalla minulla olleen myös joku ahmimis syyömishäiriö, koska tyhjensin kaapit herkuista pari kertaa viikossa ahmimalla mahdottoman suuria määriä salassa, mutta silloin en tajunnut,että se voisisi olla jotenkin psyykkistä. Olin suunnattoman tyytymätön itseeni.
Lihoin paljon ja itkin yhä useimmin. Koulussa vietin välkät itkemällä vessassa ja joskus itkin tunneillakin. Opin itkemään niin, että kukaan ei huomannut oppitunnin aikanakaan, että itkin katsoen ikkunasta ulos, eikä myöskään sen jälkeen. Aloin myös repsahdella tyhmissä paikoissa. Kesken keskustelun lähdin vessaan, koska itketti. Sain myös suunnattomia ahdistus kohtauksia (hyperventiloin ja itkin). Kerran kaverini joutui olemaan seurassani sen tapahtuessa ja muistan sen hetken ikuisesti. Hän lohdutti mua, mutta ei se auttanut, lopulta kaverini jätti minut yksin kun ei enää jaksanut kuunnella mun valitusta.
Jossain vaiheessa heräsin siihen, kun terkka käski laihduttaa, kun olin ylipainoinen. Olen pienestaä asti ollut hyvin ruokittu ja isoluinen, mutta tuolloin olin liian lihava. Sain hullun lenkkeily innon. Lenkkeilin aamuisin, päivisin ja joskus iltaisin. Aluksi aloitin kevyesti, mutta lopulta lenkkejä oli viikossa enemmän kuin päiviä. Jatkoin kuitenkin ahmimista ja muutenkin liikaa syömistä. Mutta en enää lihonnut, sillä liikuin niin paljon.
Sitten tajusin, että miks mun pitäis ahtaa itseni täyteen joka aterialla, ja pienensin ruokailujen annoskokoa. Kuitenkin jatkoin herkkujen syömistä. Mulla oli tällöin ihan hyvä elämä. Siitä on sitten alkoi alamäki. Tunsin itseni huonommaks ja huonommaks. Halusin oksentaa ahmimisen jälkeen. Aloin harkitsemaan itsemurhaa.
9. luokalla aloitin tanssimaan aktiivisemmin, vaikka se on ollutkin aina osana elämääni.
Viime talvena (9.lk) aloitin kunnollisen laihdutuksen. Laihduinkin aika kivasti. Elämäni alkoi kuitenkin mennä huonompaan suuntaan. Aloitin laihdutus/proana blogin. Halusin olla höyhenen kevyt, niin kuin mallit ja yksi rinnakkais luokkalainen anoreksiaa sairastava tyttö.
Kesällä meni hetkeksi alipainon puolelle, mikä oli mulle aika saavutus. Mutta en tullut kuitenkaan tyytyväiseksi vartalooni, vaikka olin 20 kiloa laihempi kun silloin kun olin lihavimmillani.
Nykyään syömimiseni ei ole vieläkään normaali. Tunnen kauhean piston kun syön jotain ruokaa mielestäni liikaa (mikä on normaalissa mittakaavassa vähän) ja on mahdottoman hankalaa syödä pastaa, perunaa, riisiä ym. Koska niissä on lähinnä pelkkiä hiilareita.
Olen aina ollut vähän ujo, mutta nykyään olen entistä varautuneempi, ja lukiossa on usein hyvin ahdistavaa. Koko lapsuuteni mulla on ollut paljon harrastuksia, mutta nyt jätin muut taka alalle paitsi tanssin, jota mulla on 11 tuntia viikossa. Ja se on oikeasti se asia mistä nautin elämässäni.
Elämäni on suoraan sanottuna onnetonta, vaikka muut eivät sitä nääkkään päällepäin. Valehtelen paljon, lähinnä siitä että olen jo syönyt. Vaikka mulla varmaan on hyviä ystäviä, tunnen itseni hyvin yksinäiseksi missä porukassa vaan. Vanhempani eivät tiedä tästä mistään mitään, emmekä muutenkaan kommunikoi.
Osallistuin BTW joskus kasilla jokela-kyselyyn ja sain sieltä kirjeen, jossa kehotettiin menemään juttelemaan jollekkin, koska mielenterveyteni ei vaikuttanut hyvältä. En kuitenkaan tehnyt mitään asialle, koska en uskaltanut ja pelkäsin.
Joskus ihannoin huoria ja halusin polttaa pilveä ja sittemmin olen sitä kokeillutkin.Itsemurha on ollut parina vuotena vähän väliä mielessä. Ja yksi tuttunikin teki itsemurhan.
Mutta haluan tulla onnelliseksi. Haluan elää! Haluan mennä vaihto-oppilaaksi ja kokea maailmaa. Mutta ensin mun on pakko kertoa jollekkin mun tarinan, jota kukaan ihminen tässä maailmassa ei tiedä.
Haluaisin saada paremmat välit vanhempien kanssa, mutta se on hankalaa. Haluaisin tutustua ihmisiin, mutta en enää osaa. Haluaisin vaikka mitä, mutta selittelen liikaa.
Mutta siis mun piti kirjoittaa jotain tärkeempääkin...
Varsinkin nyt kun oon opiskellu filosofiaa ja psykologiaa, olen tullut ajatelleeksi, että kuinka paljon kasvatus vaikuttaa. Jos ajattelee jotain murhaajia jotka on kasvatettu murhaajiksi, niin he oikeasti tuntevat tekevänsä oiein, tai ei ainakaan koe huonoa omatuntoa tappamistaan ihmisistä. Ei kenenkään lapsen päässä voi olla tuollasia ajatuksia, jos niitä ei olla sinne jostain tungettu, vaikka olisikin henkisesti sairas. Mielestäni siis kasvatus vaikuttaa siihen kuka olemme paljon enemmän kun luulemmekaan. Tietysti ympäristö ja kokemukset ovat suuressa osassa. Toisaalta ympäristö voi aika hyvin johtua kasvatuksesta. "Hyvin" kasvatetut toisessa prukassa ja "huonosti" kasvatetut toisessa. Poikkeuksia toki on.
Asia mikä minua tympii on yksinkertainen. Mä yksinkertaisesti ajattelen että kaikki tää paska on mun vanhempien syytä. Niiden kasvatuksen ja esimerkin. En mä niin lapsellinen ole että ihan kaikki on niiden syytä, mutta uskon että se mikä olen ja millaisia ongelmia mulla on ollu on lähinnä siitä syystä, että emme kommunikoi ja äiti herkuttelee niin HULLUSTI ja ostaa koko ajan kaikkea mässyä kotiin. Se valittaa aina, että aina sen varastot on tyhjiä. Ja mä oon sanonu sille tuhat kertaa että älä osta niitä, mutta se vaan vastaa että älä syö. Tämä johtaa siihen, että kun avaan kaapin mulle tulee hullu ahmimis vietti, kun se vaan pursuaa kaikkea herkkua ja mä syön kaiken melkein tyhjäks ja sit se vaan ostaa lisää ja kaikki jatkuu. Miks se ei voi uskoo kun sanon sille, että älä osta. Tekis mieli huutaa, että: "ÄLÄ VITTU OSTA ENÄÄ HERKKUJA! tai piilota ne ees riittävän hyvin!" Pliis. Jos nyt jonkun vanhempi sattuu lukemaan tätä, niin KAIKKI mitä sinä teet vaikuttaa jotenkin lapseesi.
Huonolla kommunikoinnilla tarkoitan, että en osaa puhua asioistani, muutakun pintapuolisesti, eikä mua kyllä huvitakkaan, sillä ei se ole meidän perheen tapa. Olen miettinyt, että eihän mun vanhemmat kerro paljoa omistakaan asioistaan, joten ehkä tässäkin on kyse esimerkistä. Jos vertaan perusonnelliseen kaveriini jonka vanhemmat puhuu haitä vaivaavista asioista myös lasten kanssa ja kaverini myös kertoo melkeimpä kaikesta vanhemmilleen. Rakastan kyllä vanhempiani, mutta suoraan sanottuna tuntuu että kasvatukseni on mennyt pieleen, mikä kuulostaa naiivilta, ja teko syyltä. Mutta jos ottaisin koko mun elämän onnettomuuden mun vastuulleni, romahtaisin ja tekisin luultavasti lopulta itsemurhan.
Mua ahdistaa ylettömästi, kun syön herkkuja ja lähiaikoina olen syönyt niitä aivan liian usein, normaalilla asteikolla. Tarkoitan lähinnä monta kertaa päivässä, en viikossa. Ja syön vieläkin huonosti. Ja liikun paljon, mutta en vieläkään riittävästi, ei 13 tuntia reeniä viikossa riitä mulle. Herkut ovat olleet mun ongelma aina ja suoraan sanottuna syytätä tästä äitiäni. Usein haluan karata täältä hullusta herkuista tehdystä talosta. Mua huolestuttaa oikeesti. Meidän perhe on lihonnut tasaseen tahtiin, paitsi isoveljeni, joka on armeijassa sekä minä. Pikkuveljelle oltiin vielä sanottu, että sillä on normaali paino, mutta se ei ole enää kohta niin. Äiti haluaa laihduttaa, muttta ostaa kokoajan LISÄÄ JA LISÄÄ herkkuja meidän herkkuhullujentaloon. HALUAN PAKOON. Nyt haluaisin kuolla, en jaksa itseäni tällä hetkellä moi.
3 kommenttia:
Moi, mä voin niin samaistua tohon, että äiti ostaa aina herkkuja ja kaapit on aina täynnä herkkuja, niin niitä on todella vaikea itsekin vältellä, ja vaikka onnistunkin niin sitten kun on kauan ollu tdyömättä niitä niin jsokus tulee aina pieni ahmiminen sitten kun niitä alkaa taas maistelemaan. Ja vihaan kun joka päivä perheenjäsenten on just pakko syödä jotain herkkuja; ne on HERKKUJA, ei mitään ruokaa jot asyödään joka päivä. Ja sit vielä välillä äiti aattelee että "voi kun voisin laihduttaa muutaman kilon" ja se ois sille tosi helppoa kun se jättäis vaan ne ylimääräiset herkut.
Mä aina raivoan ihan sikana muutenkin kaikille vanhempien ostoksille, ja vihaan kun aina pe kun tulen koulusta kotiin niin kaapi ton täytetty epäterveellisellä paskalla jotta selvitään viikonlopun yli. Tää kaikke tekee just mut itteni vaan onnettomaksi kun muut aina syö herkkuja mutta itse "en voi enkä saa", mä olisin paljon onnellisempi jos ei olis aina herkkuja ja ei tarvitsis vihata itseä kun on taas tullut ahmittua omasta mielestä liikaa ja sit kaikki ärsyttää ja huudan kaikille ja olen itsetuhoinen. Ois helpompaa jos niitä herkkuaj ei vain olis eikä tarvitsisi pinnistellä joka päivä niitä vastaan.
Okei, HAHAHHAHAAA repeen itekin tälle romaanille, mutta oli pakko selostaa näköjään... xd
Koita selvitä siellä, kyllä sä pääset niistä vanhemmistas vielä eroonkin jsokus ja voit si t ite ostaa mitä haluut! AInii ja btw oon kans aatellu kuinka kostan nii et ku meen ens vuonna opiskelee ja omaan kämppään ni sit aion laihtua ja syödä terveellisesti ja urheilla paljon ja näyttää perheenjäsenille kuinka oon saanu traumoja niiden herkusita ja et ite en syö yhtään jne......
En osaa muuta sanoa, kun että älyttömän fiksua tekstiä. Ja pakkohan mun on tätäkin blogia sitten ruveta lukemaan useamminkin.
Löysin itseni tästä tekstistä. Mun kotona asuminen 18-vuotiaaksi saakka oli juuri tuollaista, jatkuvaa ahmimisen pelossa elämistä, kun kaapit pursuilivat herkkuja. Kun muutin omilleni, huumaannuin vapaudesta ja hupsista vaan - laihduin alipainoiseksi. Myönnän nyt, että laihdutus meni liian pitkälle, mutten osannut silloin lopettaa sitä. Siitä alkoi taas uusi ahmimiskierre, kun kehoni oli nälkiintynyt. Tällä hetkellä asun omillani, mutta ruokahaluni on edelleen kuin hevosella ja saan vieläkin ahmimiskohtauksia. Kaikki on kuitenkin menossa parempaan suuntaan. Osaan jo hallita edes jotenkin syömisiäni - ja se minun on täytynyt opetella aivan alusta saakka, sillä meillä ei koskaan syöty kotona aterioita, vaan naposteltiin koko ajan.
Toivon, että pystyt jollakin tavalla ymmärtämään ja antamaan anteeksi vanhemmillesi, vaikka nyt sinusta tuntuu, että he ovat "pilanneet" sinut. He ovat varmasti tarkoittaneet hyvää, mutta eivät ole itse olleet tarpeeksi tasapainoisia ihmisiä kasvattajina. Minunkin äitini syö herkkuja ylettömiä määriä ja isä vaan kantaa niitä taloon. Kun sanoit, että koko perheesi tuntuu lihovan ajan kuluessa, voin sanoa, että minusta tuntuu juuri samalta! Aina kun palaan lomilta kotiin, tuntuu, että äitini ja veljeni ovat muuttuneet vaan pulleammiksi ja väsyneemmiksi.
Tsemppiä sulle! Kyllä asiat vielä muuttuvat parempaan suuntaan. On jo tosi hyvä, että tiedostat nuo asiat itsessäsi joista kirjoitit. Vasta kun tiedostaa, voi alkaa muuttaa ajatuksiaan ja sitä kautta käyttäytymistään. Voimia <3
Lähetä kommentti