Mä en tunnista enää itteäni. Mun mieli on jumahtanut siihen, kun olin ylipainoinen. Mä oon vielä ylipainoinen, eiks niin? Mä oon iso ja läski, niinkuin terkka sillon sano mulle.
Mut miks mun rintsikat on liian suuria, sillä 65A on suuri. Mut miks sitä pienempiä ei yleensä oo kaupoissa? Kun mähän oon läski, eiks se näin ollu? Rintsikat pitää olla sopivat, vaikka muut vaatteet olis kuinka löysät.
Mä tunnen kuinka armoton lasti painaa mua lattiaa kohden. Oon niin painava, että en pysty liikkumaan. Löllötän pohjettani ja se tekee kilometrin pituisia aaltoja.
Katson oikealle, enkä tunnista itseäni. Katson alas ja nään, että tietenkin peilikuva valehtelee. Tietenkin, sehän on itsestään selvää.
Kyll mä haluun nähä itteni nättinä ja hyvänä ihmisenä, mutta miten mä voin, kun mä oon vielä sisältä se ylipainoinen lapsi? Mitä mä voin tehdä, kun mä en näe itsessäni juurikaan mitään hyvää? Enkä ole edes varma onko oma näkemykseni itsestäni linjassa ulkoisten ominaisuuksien kanssa, näenkö itseäni enää lähelläkään sitä kuvaa minkä muut näkee minusta.
Kuka mä oon?
Ajattelen vain sitä ruokaa mikä ajelehtii ruumiissani, pitkän kurkusta ahtamis session jälkeen. En saa ajatuksiani pois, siitä miten se myrkyttää kehoni, miten se tekee minusta kurittoman ja osaamattoman. Vellon ahdistuksen, katumuksen, häpeän, kateuden ja vihan välillä. En tiedä mitä mun pitäisi tuntea, joten olen taas turta. Olen turtunut tähän kaikkeen. Miks tää ei vois olla jo ohi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti