Kohta 20 kg lihavampi kun viime kesänä

Punnitsin itseni, ja mun maailma sortui. En mä voi painaa näin paljon, en voi! Siinä ne numerot kuitenkin nökötti 72,8 kg. Silmiäni alkoi kirvelemään ja tunsin vararenkaat reisieni ja vyötäröni ympärillä. Niin sanoin kuvaamattoman oksettavaa.

Mä en hallitse normaalia syömistä. Mä en osaa, ja oon hieman pyytänykkin siihen apua (tai no makeenhimoon lähinnä) mun vanhemmilta , mutta ne ei jaksa, ei haluu, eikä ne nää, kuinka huonoon jamaan mä oon menny. Mua oksettaa katsoa mun vanhempia, sillä hekin ovat lihonneet entisestään. He näyttävät samoilta naamoilta, jotka möllöttää kauniissa hääkuvissa täydellisissä vartaloissaan, mutta vaateiden alla on sellaiset sumopainijapuvut. Äitikin painaa varmaan 80 kiloo nykyään, ja se on sellasessa terveysohjelmassa mukana ja pätee aina jollain tiedoillaan, mutta ulkoapäin terveellisyys ei näy missään. Äidin perinteiset tekosyyt: Voin syödä toisen lautasellisen jälkiruokaa, koska olin eilen jumpassa, söin aikasemmin salaattia tai tänään juhlitaa. Järki käteen! Jos sä syöt yhen salaatin niin ei se kumoo sun kahta kakkulautasellista.

Mä en hallitse tätä enää. Joka ilta ja aamu päätän, että nyt teen parannuksen. Mutta kuinka käykään? Aamu menee aina hyvin. Kouluruuallakaan en yleensä ahmi, paitsi jos tapahtuu mitä tahansa pientä mikä saa oloni kauheaksi. Mitä tahansa, joku kommentoi, tunnen oloni yksenäiseksi tai pelokkaaksi, ihan mikä tahansa. En voi purkaa sitä mitenkään, niin syön kolme lautasellista ruokaa ja selitän sitä sillä, että ihan hirveä nälkä enkä tiiä mistä se tulee, ja naurahdan päälle. Panttaan kuitenkin tunteeni. Joskus mua ahdistaa niin paljon, että ostan koulun kahviosta ja kuolen syyllisyyteen loppuilla tunneilla.

Kolmen aikaan mulla iskee melkeimpä aina kaamea makeanhimo. Joskus pystyn vastustamaan sitä, varsinkin jos mulla on reenit tai jotain muuta tekemistä. Jos kuitenkin olen kotona ja istun vaan koneella yrittäen piilottaa yksinäisyyden tunnetta itseltäni, en voi vastustaa. Menen tiettyyn mielentilaan kun ahmin, vaikka joku tulisi estämään, en lopettaisi. Olen kun toisessa maailmassa. Istun sännylläni ja syötäväni kostuu kyyneleistä. Se tuntuu niin koukuttavalta, kielletyn huumaa. Ahmin siihen asti, että mahaani ei mahdu enempää, sitten iskee se armoton paino harteilleni ja tuntuu kun turpoaisin silmässä. Tulen tietoisemmasti jokaisesta makkarasta ja poimusta.

Pian sen jälkeen meillä onkin ruoka ja pakotan maskin päälle. Syön normaalisti ja mahani tuntuu siltä kuin se repeäisi. Mua ei enää kiinnosta mikään. Tunnen itseni suunnattomaksi ja menen taas siihen horteiseen mielentilaan, jossa tarvitsen mitä tahansa vaan lohduttavaa ja yleensä turvaudun tupla annokseen jälkiruokaa ja siirryn syömään sen omaan huoneeseeni. Vajoan siihen tunteeseen jonka nimi on tyhjyys, en tunne siis mitään. Olen tässä tyhjyydessä pari tuntia, kunnes pitäisi miettiä nukkumaan menoa. Viimeiseksi illalla vannon, että tämä loppuu huomenna, mutta se jatkuu ainiaan, enkä halitse sitä. Kun saavutan sen tietyn mielentilan, en voi lopettaa.

Tietenkin mulla on hyvempiä päiviä joukossa, mutta toi on oikeastaan päivärytmini jos ei ole reenejä. Jos mulla on reenit, niin tua keskipäivän sessio jää väliin, mutta illalla se iskee pahemmin. Sen takia pelkään kuollakseni kesää, aikaa ilman aikatauluja ja tekemistä. Olen koko kesän vaan oman surkeuteni kanssa. Haluaisin palata laihduttamiseen mielummin, mutta kaikista eniten haluaisin olla normaali, pitkästä aikaa elämässä.

Olen leijunut lukuvuoden läpi kuin aaveena. Olen hienon koulun oppilas, jonne on vaikea päästä ja jossa on mahtavia ihmisiä, mutta olen vaan syrjäytänyt entisestään. Ehkä se siinä onkin, koulu on niin täynnä lahjakkaita ihmisiä, siis todellakin lahjakkaita, sillä kouluni painottaa taiteisiin. Kaikki on niin hyviä, kaikki soittaa jotain soitinta, kaikkien keskiarvo on ysin luokkaa, kaikki on ahkeria, kauniita ja mukavia.

Mua ahdistaa niin älyttömästi, sillä mä en oo mitään niiden rinnalla. Mä oon rupsahtanut ja tylsä, koska en keksi enää mitään puhuttavaa, sillä en ole enää ihmisten kanssa juurikaan. Mä en jaksa opiskella, en enää harrasta muuta kun tanssia ja olen siinäkin vaan ihan ok. Keskiarvoni on nykyään varmaan vähän alle kasin. Yläasteen päättötodistuksessa luki 8,5 ja en silloinkaan panostanut enkä lukenut yhtään.

Mun piti vaihtaa ympäristöä, että voisisin olla kuka tahansa haluan ilman ennakkoluuloja. Mutta olen vaan pilannut taas kaiken. Mulla on ehkä yks tai kaks kunnon kaveria uudesta koulusta, ja muut on lähinnä tuttuja. Ja mua ahdistaa siellä joka ikinen päivä, joka ikinen välitunti. Joskus puolessa välissä lukuvuotta lopetin yrittämisen. Keksin aina jotain tekemistä välitunneille, olin meikkaamassa, koneella tai asioita hoitamassa. Ruokatunneilla en enää jaksanut sosialisoida kaikkien kanssa, vaan jämähdin yhteen porukkaan, joka ei edes pakolta halunnut mua sinne. Haikailen välillä yhden toisen porukan perään, jossa on kans mun kavereita. En ole kertaakaan ollut koulukaverini kanssa vaapa-ajalla jos koulun jälkeistä pientä hengailua kaupungilla ei lasketa. Eikä niitäkään oo ollu paljon.

Mä yritän kaikin voimin vältellä ihmisten kohtaamista. Mä pelkään ja mua ahdistaa ihan älyttömästi. Sama mitä tapahtui kun tapailin yhtä poikaa. Tapasimme kerran ja suunnitelmissa oli toinenkin tapaaminen, mutta peruin sen viime hetkellä, sillä jänistin. Mä en halua satuttaa ketään, mutta pelkään sitä mitä tarvitsen kipeimmin, henkisesti läheistä suhdetta ihmisen kanssa. Mä tunnen olevani niin yksin. Musta tuntuu, että mulla ei oo ketään, vaikka varmaam ihmiset musta vielä välittääkin. Musta kuitenkin tuntuu, että niin ei ole. Miten joku voi pitää musta, sillä eihän mussa oo mitään hyvää. Olin ennen kiltti, hupsu ja toimelias, mutta nykyään olen vaan kärttyisä, tylsä ja välinpitämätön. Mä oon hukannut itseni tähän pelkoon. Pelkoon itseäni ja maailmaa kohtaan.