...

Ahdistaa...

Mua ällöttää ruoka ja kaikki mässy, mutta kuitenkin mä tungen sitä kurkustani alas lakkaamatta, pystymättä lopettaan. Mä oon luuseri. En onnistu missään. Kaikki mihin mä rupeen lytätään joka kerta maan tasalle.
Eniten sitä teki vanha paras kaverini, jonka kanssa meillä meni välit poikki. Mun mollaaminen oli sen harrastus, ja olis vieläkin jos me juteltais. Jokaikinen mun saavutus on sivuutettu tai jos se ollaan huomattu, niin on myös pidetty huolta että se ei sais mitään arvoo.
Musta tuntuu että onnistuminen on mulle mahdotonta. Mä en voi lopettaa ahmimista, vaikka sillä hetkelläkin se kuvottaa älyttömästi. Mua ahdistaa, koska en pääse lenkille; en voi mennä, koska vanhemmat alkaa epäileen. Ne hengittää niskaan, ja se ei tunnu mukavalta. Ne sais painua helvettiin.
Omnomnom mariannee... Mikä mua vaivaa? Yritän etsiä selityksiä tälle ahmimiselle. Haenko nautintoa? EN. Entä kärsimystä? EN. Jotain ees? Luulen että haen jotain tunnetta, ihan mitä tahansa, kunhan vaan jotain. Sillä elän kuin horroksessa. Näytän päällepäin suht normaalilta, onneksi, mutta pääni sisällä ei ole mitään. En tunne mitään. Aivot vaan käskee Hymyile! Nyt naura! Näytä että olet pahoillas! ja mun kasvot tottelee. Tai kyllä mä jotain tunnen, sitä sietämätöntä ahdistusta, joka ei koskaan lähde pois, ei edes vierailulle jonnekkin kauas.
Mä en voi mennä omalle koneelle, koska vanhemmat näkis mitä postaisin. Oon sitten vaa tällä toisella koneella, mutta kuvia en tälle koneelle uskalla ladata. Mun vanhemmat näkee kaiken.
Onneks oon huomenna melkein koko päivän poissa kotoo. Lähden klo 8.15 ja tuun joskus seittemän aikoihin, ainakin saan taukoo polttavasta hengityksestä niskassani. Mutta huomenna tulee taas uusi epäonnistuminen, oon varma.