Turrutan tunteitani ruokaan. En osaa enää muuta, kun hoitaa läksyt ja syödä liikaa. En osaa nukkua, en osaa olla. En osaa tehdä muuta. Ihan niin kuin olisin tullut sokeaksi kaikelle muulle paitsi ruualle ja tuskalle. En osaa itkeä. En osaa heittää tuskaani ilmoille parkaisun avulla.
Koulussa olin turta. Olin mukana jutuissa, vaikka en oikeasti ollut siellä. En ollut läsnä, olin yksin ison joukon reunalla. Yritin osallistua, mutta en kyennyt. En kykene mihinkään enää. Ahdistun siitä, että en tiedä kuka olen tai mitä haluan. En voi etsiä itseäni, kun olen valmiiksi hukassa kaikessa. Kiitti vaan....
maanantai 30. elokuuta 2010
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Hyi mua. Miks mä en opi, että kun mä syön se vaan tekee pahaa: saa aikaan ahdistusta, syyllisyyttä ja tuskaa.
Tän päivän saldo on säälittävän valtava ja ällö
Haluaisin tutustuu pariin ihmiseen, vaan sen takii et ne on sairastanut/sairastaa anoreksiaa. Oon pinnallinen paska. Nykyään mua kiinnostaa vaan se että näytän tässä ja tässä toisessakin paidassa läskiltä. Pidän telttoja päällä, kireet paidat näyttää niin tyhmältä, kun ei omista rintavarustusta. Kaikenlisäks mulla ei oo sopivia farkkuja/farkkulegginssejä, ja koska ne ovat löysiä, en voi pitää niitä, sillä äiti huolestuu, kun näkee ennen kireet vaatteet roikkuvan mun päällä. Kaikki on aivan liian huolissaan kaikesta. Jättäis mut rauhaan.
Yks kaveri on terapiassa, kun sillä on jonkillainen masennus. Ehkä se tekisi hyvää mullekkin, sais puhua jollekkin. Oon niin kateellinen mun kaverille, ku sillä on poikaystävä ja tiivis perhe. Se voi kertoo kaiken vanhemmilleen ja sisarukselleen. Mä en voi kertoa mitään, tai oikeestaan en osaa. Pelkään niin huimasti vanhempien reaktioita. Kerran kun iskä näki jonkun syömishäiriö-dokumentin se kommentoi sitä aika kovalla kädellä. Sanoi, että tuo on ihan turhaa ja nuo ihmiset tekee vaan tota ongelmaa itelleen, että se on turhaa ja säälittävää, ja että ei toi oo mikään sairaus, ne on vaan huomionkipeitä. Samaa mieltä se on masennuksestakin. Ainakin sen kuvan oon saanut.
Haluan laihtua niin pieneks, että muutkin ihmiset, kun läheiset alkaa ihmettelemään. Mutta en halua että ne ihmettelee vielä, kun en oo vielä riittävän laiha, en lähelläkään. En mä aina ajattele itseäni läskinä palluraisena. Esim. tänä aamulla heräsin levänneenä, nostin jalat kattoa kohti, otin niistä tukevan otteen ja kiskoin kevyesti itseäni kohti. Tunsin lihaksieni venyvän, inhoan sitä tunnetta, mutta haluan venyä kunnolla. Samalla huomasin että jalkani on vähän kiinteemmät ja että en saa niistä puristettua juurikaan läskiä erilleen. Olin hetken tyytyväinen. Pienen hetken aamussani, kunnes nousin ja huomasin läskin leviävän tasaisesti vartalooni. Miksi en voi olla luonnostaan laiha? Miksi juuri minun pitää tehdä kauhea työ, että pysyn alle 65kg? Miksi elämä ei voi olla reilua?
- rasvatonta luonnonjogurttia myslillä ja mustikoilla
- kaakao kermavaahdolla
- 2 hillomunkkia
- suklaarusina rasia
- sokeri-kaneli-korppuja
Haluaisin tutustuu pariin ihmiseen, vaan sen takii et ne on sairastanut/sairastaa anoreksiaa. Oon pinnallinen paska. Nykyään mua kiinnostaa vaan se että näytän tässä ja tässä toisessakin paidassa läskiltä. Pidän telttoja päällä, kireet paidat näyttää niin tyhmältä, kun ei omista rintavarustusta. Kaikenlisäks mulla ei oo sopivia farkkuja/farkkulegginssejä, ja koska ne ovat löysiä, en voi pitää niitä, sillä äiti huolestuu, kun näkee ennen kireet vaatteet roikkuvan mun päällä. Kaikki on aivan liian huolissaan kaikesta. Jättäis mut rauhaan.
Yks kaveri on terapiassa, kun sillä on jonkillainen masennus. Ehkä se tekisi hyvää mullekkin, sais puhua jollekkin. Oon niin kateellinen mun kaverille, ku sillä on poikaystävä ja tiivis perhe. Se voi kertoo kaiken vanhemmilleen ja sisarukselleen. Mä en voi kertoa mitään, tai oikeestaan en osaa. Pelkään niin huimasti vanhempien reaktioita. Kerran kun iskä näki jonkun syömishäiriö-dokumentin se kommentoi sitä aika kovalla kädellä. Sanoi, että tuo on ihan turhaa ja nuo ihmiset tekee vaan tota ongelmaa itelleen, että se on turhaa ja säälittävää, ja että ei toi oo mikään sairaus, ne on vaan huomionkipeitä. Samaa mieltä se on masennuksestakin. Ainakin sen kuvan oon saanut.
Haluan laihtua niin pieneks, että muutkin ihmiset, kun läheiset alkaa ihmettelemään. Mutta en halua että ne ihmettelee vielä, kun en oo vielä riittävän laiha, en lähelläkään. En mä aina ajattele itseäni läskinä palluraisena. Esim. tänä aamulla heräsin levänneenä, nostin jalat kattoa kohti, otin niistä tukevan otteen ja kiskoin kevyesti itseäni kohti. Tunsin lihaksieni venyvän, inhoan sitä tunnetta, mutta haluan venyä kunnolla. Samalla huomasin että jalkani on vähän kiinteemmät ja että en saa niistä puristettua juurikaan läskiä erilleen. Olin hetken tyytyväinen. Pienen hetken aamussani, kunnes nousin ja huomasin läskin leviävän tasaisesti vartalooni. Miksi en voi olla luonnostaan laiha? Miksi juuri minun pitää tehdä kauhea työ, että pysyn alle 65kg? Miksi elämä ei voi olla reilua?
lauantai 28. elokuuta 2010
Kuulumisia
- En tykkää hyväksikäytöstä. En siedä kun kaveri kertoo juttuja, siitä mitä mä oon tehny ja kuinka säälittävä oon ollut ja kuinka hän on pitänyt musta huolta.
- En siedä sitä, että joku kerää turhaa huomiota, miten huonosti asiat ovat, tai kuinka hän ei osaa. Vaikka itsekkin joskus haukun itseäni (lähinnä kännissä). Ja sanon usein että olen huono ties missä, mutta vihaan sitä kuitenkin.
- Tykkään siitä, kun mulle kerrotaan salaisuuksia tai muita henkilökohtaisia asioita, se saa tuntemaan itseni tärkeäksi, mutta en voisi koskaan ajatellakkaan paljastavani mitään.
- Viihdyn pienessä porukassa, josta todella välittän ja jotka välittää musta. Viihdyn, vaikka emme tekisi yhtään mitään. Rakastan sitä.
- Viihdyn isossa porukassa joka on täynnä kavereitani.
- Olen tylsä uusien ihmisten kanssa. En heittäydy niin hyvin kun tuttujen kanssa, siksi en saa niin hyvin uusia kavereita.
- Rakastan kaikkia ihmisiä, nään hyvät puolet. Olen vieläkin sitä mieltä, että ihan jokainen on tasavertanen ja kaikki ansaitsee apua ja onnea.
- Olen läheisyydenkaipuinen, mutta kavahdan usein kosketusta.
- Haluan jonkun joka todella rakastaa minua ja tykkää minusta sellaisena kun olen, se vähentäisi itseinhoani.
- Haluan elää hullua elämää, heittäytyä hetkeen. Mutta mutta mutta. En osaa. En voi. Aion yrittää, aina välillä.
maanantai 16. elokuuta 2010
Mitä väliä terveellisyydellä enää on.
Aluks olin terveellisyyden perään. Valitin ruualla jos ei ollu tummaa riisiä, rasvattomia tuotteita tai salaattia. Sittä meillä alettiin syödä terveellisemmin. Mutta se ei riittäny. Lopetin täyteen syömisen. Söin sopivasti, enkä enää liikaa. Sitten päätin että en syö enää kuuden jälkeen. Sitten lopetin aamiaisen syömisen. Koulussa aloin syödä neljäsosalautasellisia, mutta perheen yhteisillä aterioilla en voinu välttyä syömiseltä. Söin puoli lautasta, maksimissaan. Mutta missään vaiheessa en ole voinut luopua herkuista. Olen ahne niiden suhteen.
Janoan nautintoa, vaikka en enää siitä usein nautikkaan. Skippailen päivällisiä ja lounaita. Syön ehkä 1-2 ateriaa päivässä. Haluaisin syödä vähemmän ja useemmin, mutta itsekurini ei riitä, ja kotona pitää syödä paljon. Ennen kirjoitin ruokapäiväkirjaa. Aloitan sen varmaan kohta uudestaan. Syksyllä aion juosta viikonloppusin ja arkisin mulla on reenejä, yhteensä 6 kertaa viikossa. Se ei riitä. Mikään ei riitä mulle.
Haluan olla laiha, mutta samalla paksuhiuksinen ja haluan nauttia herkuista, varsinkin suklaasta. Yleensä osaan kieltäytyä, mutta harvoin osaan lopettaa syömistä. Ja silloin haluaisin oksentaa. Olen yrittänyt. Kaikkea perinteistä; sormet, hammasharja yms. Mä en pysty oksentamaan ees kaatokännissä.
Toinen mitä haluaisin on laksatiivit. Mutta en mä osaa. En tiiä mikkä niistä toimii, en viitti mennä kysyyn tyylii mihinkään apteekkiin. Ihmetteleeköhän ne.
Mielummin söisin kakunpalan päivässä kun salaattia. Okei salaatti on ihan jees, mutta ei se suklaakakkua voita.
Mua pyörryttää nykyään jatkuvasti. Luulen että olen mennyt oman ihannepainon alapuolelle. En oo alipainonen, mutta olen itse ollut aina vähän tukeva. Tiedän etten ole lihava, en ole sokea, mutta tiedän myös, että voisin olla laihempi ja en ole nyt vielä riittävän laiha. En halua olla luuranko, mutta haluan, että lantioluuni törröttää ja poskeni ovat lommoilla. Kadehdin anorektikkoja, vaikka tiedän, että se ei ole tervettä. Mutta mitä väliä sillä enää on? Hiukseni ovat nyt jo harvat, ja rintojani ei enää juurikaan ole.
Janoan nautintoa, vaikka en enää siitä usein nautikkaan. Skippailen päivällisiä ja lounaita. Syön ehkä 1-2 ateriaa päivässä. Haluaisin syödä vähemmän ja useemmin, mutta itsekurini ei riitä, ja kotona pitää syödä paljon. Ennen kirjoitin ruokapäiväkirjaa. Aloitan sen varmaan kohta uudestaan. Syksyllä aion juosta viikonloppusin ja arkisin mulla on reenejä, yhteensä 6 kertaa viikossa. Se ei riitä. Mikään ei riitä mulle.
Haluan olla laiha, mutta samalla paksuhiuksinen ja haluan nauttia herkuista, varsinkin suklaasta. Yleensä osaan kieltäytyä, mutta harvoin osaan lopettaa syömistä. Ja silloin haluaisin oksentaa. Olen yrittänyt. Kaikkea perinteistä; sormet, hammasharja yms. Mä en pysty oksentamaan ees kaatokännissä.
Toinen mitä haluaisin on laksatiivit. Mutta en mä osaa. En tiiä mikkä niistä toimii, en viitti mennä kysyyn tyylii mihinkään apteekkiin. Ihmetteleeköhän ne.
Mielummin söisin kakunpalan päivässä kun salaattia. Okei salaatti on ihan jees, mutta ei se suklaakakkua voita.
Mua pyörryttää nykyään jatkuvasti. Luulen että olen mennyt oman ihannepainon alapuolelle. En oo alipainonen, mutta olen itse ollut aina vähän tukeva. Tiedän etten ole lihava, en ole sokea, mutta tiedän myös, että voisin olla laihempi ja en ole nyt vielä riittävän laiha. En halua olla luuranko, mutta haluan, että lantioluuni törröttää ja poskeni ovat lommoilla. Kadehdin anorektikkoja, vaikka tiedän, että se ei ole tervettä. Mutta mitä väliä sillä enää on? Hiukseni ovat nyt jo harvat, ja rintojani ei enää juurikaan ole.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Kuka vittu mä oon?
Mä oon 16, tyttö joka rakastaa muita ihmisiä enemmän kuin itseään. Ja haluaa helpottaa muiden oloa, aina kun on mahdollista, vähät välittäen omista tarpeista. Kaipaan läheisyyttä, mutta kavahdan usein kosketusta. Haluan jonkun, joka sanoisi minua kauniiksi. Olen herkkä, ja itken vääristä asiosta. Esimerkiksi suuttuessani purskahdan vuolaaseen itkuun, mikä saa minut näyttämään heikolta. Olenkin henkisesti aika heikko. Vältän suuttumustani, sillä itku mielletään yleensä heti suruksi. Ennen itkin itseni uneen joka ilta, tosin sitä ei tiennyt kukaan. Mutta itkin niin monta vuotta putkeen, että olen kuivunut lähes täysin. Enää en edes tiedä miten itketään, vaikka ennen olin siinä mestari. Pystyin itkemään koulutunnillakin vuolaasti ilman että kukaan huomasi, kävin välkällä vessassa itkemässä, ja kävelin pokkana ulos huoneesta, maattuani kylmällä kivilattialla sikiöasennossa itkien. Olin tästä ylpeä. Pari kaveria on ollut kerran mukanani vessassa, koska he näkivät kun murruin. Murruin usein. Ja kaipaan sitä, sillä nykyään olen hukassa. En tiedä enää mitä tunnen, vai tunnenko mitään. En löydä itseäni, mutta miten osaisin etsiäkkään, kun en tiedä kuka olen. Olen kuusitoista ja en vieläkään tunne itseäni.
Kirjoitin tämän tekstin, että jos se vaikka auttaisi mua löytämään itseni, jostain tämän pursuavan ruumiin sisältä.
Mun tekee mieli kirjoittaa tänne liikaa ihan kaikesta, mutta päätän säästä jotain myöhemmällekkin :)
Lukijoita on enemmän :-O Ihmettelen, miten jotain voi ees kiinnostaa mun ajatukset. Se tuo jotain toivoa. Ehkä mussa on vielä jotain elämää. <3
Kirjoitin tämän tekstin, että jos se vaikka auttaisi mua löytämään itseni, jostain tämän pursuavan ruumiin sisältä.
Mun tekee mieli kirjoittaa tänne liikaa ihan kaikesta, mutta päätän säästä jotain myöhemmällekkin :)
Lukijoita on enemmän :-O Ihmettelen, miten jotain voi ees kiinnostaa mun ajatukset. Se tuo jotain toivoa. Ehkä mussa on vielä jotain elämää. <3
lauantai 14. elokuuta 2010
Pari kivaa kuvaa :)
Yksinkerttaisesti rakastan häntä. Hän on vaan niin kaunis ja hän omistaa ihanan vartalon. <3
En oo sitten satavarma onko näissä kuvissa sama näyttelijä, mutta kaikki ovat ihania.
En haluaisi olla niin laiha kun osa supermalleista. Se näyttää kuvissa hyvältä, mutta luonnossa jotenkin venytetyltä.
Vahva mutta laiha.. Love it
Olipa kerran lauantai aamu.
Herään uskomattoman onnellisena. En halua nousta, sillä en halua hukata sitä fiilistä. Lihaksissa kiristää kun pyöriskelen peittojen seassa. Mutta se ei haittaa, sillä rakastan sitä pientä tunnetta lihaksissa, joka kertoo siitä, että on tehnyt jotain. Mua ei väsytä.
Mutta kuitenkin herään, ja huomaan että nukahdin. Panikoin vähän, kun katson kelloon. En saa myöhästyä sovitulta tapaamiselta kaverini kanssa. Mutta huokaan helpotuksesta Nukuin vain parikymmentä minuuttia.
Nousen ylös hetken nautiskelun kuluttua, ja kävelen vessaan. Kukaan ei ole herännyt vielä, ihanaa. Pesen ensin kasvot, mutta huomaan sitten kapistuksen huoneen nurkassa.
Astun sen päälle, ja se kelaa numeroita. Tuijotan jännittyneenä ruutua, sillä tiedän, että lukema on varmasti laskenut vähän. Mutta en tiennyt että se olisi voinut laskea niin paljon. Tuijotan ällistyneenä vaakaa. Katson pois, että voisin tuijjottaa uudestaan, ja huomata onko lukema muuttunut. Ei se ole. Viisikymentäviisi piste nolla. 55.0 kg. Olen painanut näin vähän viimeksi noin 4-5 vuotta sitten, tai voi olla siitä on vielä enemmänkin aikaa. Tiedän, että tuota luvun on aiheuttanut suuurimmaksi osaksi nesteen ja ruuan väheneminen elimistössäni leirin jälkeen. Mutta olen kuitenkin innoissani. Tai oikeastaan en ole, en tiedä mitä tunnen. Haluaisin innostua, mutta en usko sitä vielä todeksi. Tuijotan vaan.
Siirryn peilin eteen. Kylkiluut erottuvat aika selvästi, mutta tiedän sen johtuvan rakenteestani. Jollain toisella tän painosena, kylkiluut voivat olla kokonaan piilossa. Mutta olen laihtunut. Ihan vähän, mutta kuitenkin. Laihtuneena on hyvä aloittaa reenit. Olen toisaalta iloinen, että joku saattaa huomata eron vanhan ja nykyisen minun välillä. On ihanaa, kun joku kauhistelee, kuinka paljon olen laihtunut. Otan sen aina kohteliaisuutena. Mutta toisaalta, joku voi huolestua liikaa. Sillä olen laihtunut viime talvesta noin 10 kg. Ja eron huomaa selvästi.
Pesen hampaani ja lähden keittiöön, joka on tyhjillään. Nään matkalla vanhempani huoneen olevan auki. Katson sisään, ja huomaan heidän nukkuvan makoisasti. Ei siis huolta. Keittiössä katson mikron kelloa, samalla kun kurotan kaapista vesilasia. Kahtakymmentävaille kahdeksan. Olen saanut rytmini muuttumaan aika hyvin jo. Huomaan lavuaarin vieressä keraamisen kupin, joka paljastaa, että joku on syönyt suklaajäätelöä, en minä, ja olen siitä ylettömän tyytyväinen. Juodessani ihanan raikastavaa vettä nään vieressäni sipsipussin ja hymyilen, sillä minun ei tee ees mieli. Lasken useaan kertaan hanasta vettä mukiini ja se tyhjenee ja täyttyy lakkaamatta. En laske lasillisia, vaikka teen yleensä niin. Tänään mieleni on muualla.
Mietin lukemaa jonka näin aamulla. En ole enää niin iso, mutta olen vielä kuitenkin jättiläinen. Riittääköhän 50kg mulle? En olisi enää niin varma. Jos lopetan 50kg paino tulee kuitenkin takaisin. Tavoitteeni oli pitää paino sitten pysyvästi alle 55kg. Mutta onkohan se kuitenkin liikaa? Nyt kun olen päässyt vähän eteenpäin, lasken hieman tavoitetta. Haluan pysyvästi alle 50kg. Neljäkymmentäjotain kuulostaa niin hyvältä. Laihdutan vaikka 45 kiloiseksi, ja sitten kasaan lihasta, ja yritän pitää painoni pysyvästi alle 50kg. Kuulostaa hyvältä, kunhan en tästä enää laske tavoitettani. Lupaan itselleni niin, mutta samalla kun lupaan, tiedän että on suuri mahdollisuus että petän lupaukseni.
Havahdun kirjoittavani tätä tarinaa. Siirryin mietteissäni koneelle, selasin ihania blogeja läpi ja hetken päästä aloin kirjoittamaan. Tässä oli minun aamuinen seikkailuni, joka jatkuu pienellä dataustuokiolla ja kavereiden tapaamisella.
Hola !
Mutta kuitenkin herään, ja huomaan että nukahdin. Panikoin vähän, kun katson kelloon. En saa myöhästyä sovitulta tapaamiselta kaverini kanssa. Mutta huokaan helpotuksesta Nukuin vain parikymmentä minuuttia.
Nousen ylös hetken nautiskelun kuluttua, ja kävelen vessaan. Kukaan ei ole herännyt vielä, ihanaa. Pesen ensin kasvot, mutta huomaan sitten kapistuksen huoneen nurkassa.
Astun sen päälle, ja se kelaa numeroita. Tuijotan jännittyneenä ruutua, sillä tiedän, että lukema on varmasti laskenut vähän. Mutta en tiennyt että se olisi voinut laskea niin paljon. Tuijotan ällistyneenä vaakaa. Katson pois, että voisin tuijjottaa uudestaan, ja huomata onko lukema muuttunut. Ei se ole. Viisikymentäviisi piste nolla. 55.0 kg. Olen painanut näin vähän viimeksi noin 4-5 vuotta sitten, tai voi olla siitä on vielä enemmänkin aikaa. Tiedän, että tuota luvun on aiheuttanut suuurimmaksi osaksi nesteen ja ruuan väheneminen elimistössäni leirin jälkeen. Mutta olen kuitenkin innoissani. Tai oikeastaan en ole, en tiedä mitä tunnen. Haluaisin innostua, mutta en usko sitä vielä todeksi. Tuijotan vaan.
Siirryn peilin eteen. Kylkiluut erottuvat aika selvästi, mutta tiedän sen johtuvan rakenteestani. Jollain toisella tän painosena, kylkiluut voivat olla kokonaan piilossa. Mutta olen laihtunut. Ihan vähän, mutta kuitenkin. Laihtuneena on hyvä aloittaa reenit. Olen toisaalta iloinen, että joku saattaa huomata eron vanhan ja nykyisen minun välillä. On ihanaa, kun joku kauhistelee, kuinka paljon olen laihtunut. Otan sen aina kohteliaisuutena. Mutta toisaalta, joku voi huolestua liikaa. Sillä olen laihtunut viime talvesta noin 10 kg. Ja eron huomaa selvästi.
Pesen hampaani ja lähden keittiöön, joka on tyhjillään. Nään matkalla vanhempani huoneen olevan auki. Katson sisään, ja huomaan heidän nukkuvan makoisasti. Ei siis huolta. Keittiössä katson mikron kelloa, samalla kun kurotan kaapista vesilasia. Kahtakymmentävaille kahdeksan. Olen saanut rytmini muuttumaan aika hyvin jo. Huomaan lavuaarin vieressä keraamisen kupin, joka paljastaa, että joku on syönyt suklaajäätelöä, en minä, ja olen siitä ylettömän tyytyväinen. Juodessani ihanan raikastavaa vettä nään vieressäni sipsipussin ja hymyilen, sillä minun ei tee ees mieli. Lasken useaan kertaan hanasta vettä mukiini ja se tyhjenee ja täyttyy lakkaamatta. En laske lasillisia, vaikka teen yleensä niin. Tänään mieleni on muualla.
Mietin lukemaa jonka näin aamulla. En ole enää niin iso, mutta olen vielä kuitenkin jättiläinen. Riittääköhän 50kg mulle? En olisi enää niin varma. Jos lopetan 50kg paino tulee kuitenkin takaisin. Tavoitteeni oli pitää paino sitten pysyvästi alle 55kg. Mutta onkohan se kuitenkin liikaa? Nyt kun olen päässyt vähän eteenpäin, lasken hieman tavoitetta. Haluan pysyvästi alle 50kg. Neljäkymmentäjotain kuulostaa niin hyvältä. Laihdutan vaikka 45 kiloiseksi, ja sitten kasaan lihasta, ja yritän pitää painoni pysyvästi alle 50kg. Kuulostaa hyvältä, kunhan en tästä enää laske tavoitettani. Lupaan itselleni niin, mutta samalla kun lupaan, tiedän että on suuri mahdollisuus että petän lupaukseni.
Havahdun kirjoittavani tätä tarinaa. Siirryin mietteissäni koneelle, selasin ihania blogeja läpi ja hetken päästä aloin kirjoittamaan. Tässä oli minun aamuinen seikkailuni, joka jatkuu pienellä dataustuokiolla ja kavereiden tapaamisella.
Hola !
perjantai 13. elokuuta 2010
Muutos
Mä luin mun tekstejä, ja huomasin, että ne kuulostaa ihan lukijoita nuoleskevilta pälätyksiltä. En siis onnistu missään; käytän liikaan Caps Lock:ia, pistepistepistettä ja kehun aina lukijoita. Miks mun pitää nuoleskella niitäkin ihmisiä jota en oikeasti nää? Mistä mä tiedän onko ne oikeasti ihania? Ehkä ne on jotai pedofiileja, jotka yrittää saada mun yhteystiedot, että ne vois tulla vaanimaan takapihalle ja raiskaamaan mut. Mistä sen tietää?
Kelle mä yritän näyttää jotai? Itselleni vai tuntemattomille? Itselleni, ainakin tästä lähtien. Pitääkö mun valehdella omassa itselletarkotetussa blogissa? Sillä voin myöntää, että olen valehdellut. En nyt ala luettelemaan, että missä, mutta minä valehtelen. Olen valehtelija. Se on tapa, jonka loukussa olen pahasti. Ja mua sattuu kuulla, kavereiden suusta, että ihmisissä ne vihaa kaikista eniten epärehellisyyttä. Epärehellisyys tua ihan helkutisti turvaa. En voi ees kuvailla sitä sanoin. Kaikista asioista selviää helpommalla, niin miksi ei vähentäisi omaa taakkaansa. Oon liian heikko olemaan rehellinen.
Nyt kun oon oikeen totuuden torvi, niin sanon suoraan: Tunnen itseni todella mitättömäksi kun luen muiden laihduttajien, bulimikkojen taikka anorektikkojen blogeja. Tuntuu siltä, että en ole sen arvoinen, että voisin kirjoittaa tänne. Luen ihan älöttämän raastavaa, mutta samalla nautinnollista luettavaa olevia blogeja.
Miks mä en voi olla niin hyvä, että pystyisin oksentamaan? Miksi mä pelkään hampaiden ja sisuskalujen syöpymistä niin paljon? Sillä ahdistavampaa tunnetta ei ole, kun järjettömän mässäämisen jälkeinen turvonnut vatsa, josta haluaisin kaiken sen tavaran pois, mutta mä pelkään. Säälittävää.
Ja miksi en voi saada sitä itsekuria mitä anorektikoilla on. Riippuu fiiliksestä, mutta yleensä mä en vaan pysty siihen. Mä haluaisin kyetä paastoamaan ja liikkumaan ja seuraavana päivänä taas paastoamaan. Mutta mun itsekuri ei ole lähelläkään sitä luokkaa.
Ja kaikenlisäks mä oon laiska. Oon lukkiutunut omaan huoneeseen, ja uskottelen itselleni, että ei mun vielä tarvi laihduttaa, kaikki alkaa sitten taas kun reenit alkaa. Onneks ne alkaa pian.
Kelle mä yritän näyttää jotai? Itselleni vai tuntemattomille? Itselleni, ainakin tästä lähtien. Pitääkö mun valehdella omassa itselletarkotetussa blogissa? Sillä voin myöntää, että olen valehdellut. En nyt ala luettelemaan, että missä, mutta minä valehtelen. Olen valehtelija. Se on tapa, jonka loukussa olen pahasti. Ja mua sattuu kuulla, kavereiden suusta, että ihmisissä ne vihaa kaikista eniten epärehellisyyttä. Epärehellisyys tua ihan helkutisti turvaa. En voi ees kuvailla sitä sanoin. Kaikista asioista selviää helpommalla, niin miksi ei vähentäisi omaa taakkaansa. Oon liian heikko olemaan rehellinen.
Nyt kun oon oikeen totuuden torvi, niin sanon suoraan: Tunnen itseni todella mitättömäksi kun luen muiden laihduttajien, bulimikkojen taikka anorektikkojen blogeja. Tuntuu siltä, että en ole sen arvoinen, että voisin kirjoittaa tänne. Luen ihan älöttämän raastavaa, mutta samalla nautinnollista luettavaa olevia blogeja.
Miks mä en voi olla niin hyvä, että pystyisin oksentamaan? Miksi mä pelkään hampaiden ja sisuskalujen syöpymistä niin paljon? Sillä ahdistavampaa tunnetta ei ole, kun järjettömän mässäämisen jälkeinen turvonnut vatsa, josta haluaisin kaiken sen tavaran pois, mutta mä pelkään. Säälittävää.
Ja miksi en voi saada sitä itsekuria mitä anorektikoilla on. Riippuu fiiliksestä, mutta yleensä mä en vaan pysty siihen. Mä haluaisin kyetä paastoamaan ja liikkumaan ja seuraavana päivänä taas paastoamaan. Mutta mun itsekuri ei ole lähelläkään sitä luokkaa.
Ja kaikenlisäks mä oon laiska. Oon lukkiutunut omaan huoneeseen, ja uskottelen itselleni, että ei mun vielä tarvi laihduttaa, kaikki alkaa sitten taas kun reenit alkaa. Onneks ne alkaa pian.
Lukijalle
Älä ota itseesi. En mä sua käske, mutta sanon vaan, että aikasemmat asiat mitä kirjoitin, ei ole kirjoitettu pahalla. Haluan vaan paikan jossa voisin olla rehellinen ja ilman rooleja, sillä muualla niitä on pidettävä yllä. Rehellisyys on minulle vaikeaa. Se on vaikeaa jopa nimettömänä. Haluan olla parempi kun mitä olen, joten valehtelen. Rooleistä luopuminen blogissakin on vaikeaa, sillä en tiedä mitä olen ilman rooleja, vai olenko mitään. Olen pelkkä rooli, jonka alta on pirun vaikeaa löytää itseään. En voi edes kuvailla, kuinka uskomattoman hankalaa on kirjoittaa nämä sanat. Myöntää että olen heikko.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Elämä on ihanaaa/Porsas mitä sä nyt teet?
Mikä ***** mua vaivaaaa!
Tätä se onni mulle teettää...
Koulun ruokalassa..
Nam hyvää ruokaa..
No kyllä mä ny voin vähä voita laittaa leivän päälle (en oo tehny sitä ehkä puoleen vuoteen)..
Otan lautasen..
Ja lappaan ruokaa..
Ja lappaan..
Ja lappaan..
Täysi lautasellinen?
HULLU!
Tajuan vasta kun poistun linjastolta, että siinä on nelinkertainen määrä normaalista..
Ahdistus...Jee uusien kamujen kaa syömään!..
Söinks mä jo puolet?..
Ei, en voi heittää ruokaa pois..
En pysty..
En oo koskaan pystyny oikeen heittää pois omalta lautaselta..
Hyvää ruokaa, hukkaan..
Syön kaiken..
Ihan sama...
Kärsin tästä sitten illalla..
Mahaan sattuu..
Se on täynnä..
HYIHYIHYI!..
En pysty enää keskittyy kavereihin..
Sanon yhelle, että maha kipee kun söin liikaa..
Mut ei se tajuu...
Koulupäivän jälkeen hillun kaupungilla, että voin sanoa äidille, että olin syömässä. Kun pääsen kotiin on kiljuva nälkä. Pää huutaa NÄLKÄ NÄLKÄ NÄLKÄ! Tätä se teettää, kun syö kunnolla. Joutuu kierteeseen. Kotona tuoksuu vastustamattomalta. Yhtä mun lempiruuista. Kanaa ja riisiä ala isä. Ei ees täysjyvää, vaikka yleensä meillä on. Huomautan siitä isälle, mut se sanoo et ei sillä oo mitään väliä. Phyi! Yhteinen ateria. JES! Ja mä syö ja syön. En tällä kertaa niin paljoa, mutta en kuitenkaan riittävän vähää. Ja mua ahdistaa. Meillä on mun lempijäätelöö kaapissa. Syön sitä ahdistukseen. NAM. Tää ei auttanut. Vien suklaata huoneeseeni ja syön 2 riviä! Lopetan tähän. Ei enää.
Huomenna syön aamulla, että koulussa ei ois niin nälkä. Syön banaanin. Joo banaani on hyvä. Kaveri oli joskus banaani dieetillä jossa syödään aina aamiaiseks 1 banaani. Kuulema nopeentaa jotai ruuansulatusta, mutta puppua sanon minä!
Älkää ottako musta mallia. Toivon niin että asuisin yksin.. Kaikki olisi helpompaa. Sillä en osta kaupasta koskaan mitään kiellettyä, vaan sitä on aina kotona. Meidän perhe on mässääjäperhe. Siitä tää varmaan johtuukin, tää mun laihduttaminen. Haluisin vaihto-oppilaaks, jonnekkin missä ruokakulttuuri on terveellinen, vaikka ranskaan. Tosin en osaa kyllä yhtään ranskaa..
Ootte ihania <3 Anteeks, että en ole kommentoinut. Tekosyynä se, että sain nyt vihdoin koneen huoneeseen ja voin siis olla täällä, ilman vahtivia silmiä. Ehkä mä oon vaan vainoharhainen? Who knows..
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Motivaatio kasvaa kasvamistaan
Eilen aamulla nousin ja join vettä, niin kuin aina. Ja sain päähänpiston että voisin syödä suklaata, joten söin puol levyä ja tulin todella vihaiseksi itselleni ja kurin puutteelle.
Ja sitten vanha paras ystäväni soitti. Ja hämmennyin niin että sopersin vain jotain puhelimeen. Me ei oltu nähty toisiamme koko kesänä, vaikka ennen olimme yhdessä joka päivä. Ajauduimme vaan erilleen. Mutta me sovittiin että oltais kahdestaan sen jälkeen kun kävisin lenkillä ja söisin ruokaa.
Menin siis lenkille paahtavaan kuumuuteen ja juoksin n.7km. Sitten suihkuun ja vitkuttelua, että ei pitäisi syödä muiden kanssa. Nami sisäfilettä pieni pala, salaattia ja raejuustoa vähän.
Ja sitten läksin vanhalle bestikselleni. Ja olin häntä melkeimpä laihempi! Jaloista lihaksimakkaampi, riedistä, mahasta, kyljistä ja perseestä laihdempi. Ja tämä oli suuri yllätys, koska olen aina ollut se iso ja frendini on ollut se laiha jota pojat kuolaa perään.
Ja kaikenlisäks mun frendini äiti ihmetteli että olen laihtunut entisestään ja ystävä sano että näytän melkeimpä anorektisen laihalta. Mulle sanottiin näin? Ei oo totta. En oo kesän aikana laihtunu ainakaa kiloissa. Ja tää kannusti mua ihan sairaasti!
En syönyt mitään kaverillani paitsi join niiden ite tekemää mehua, joka oli uskomattoman maukasta, että en vaikuttaisi epäilyttävältä.
Lähdin kotiin ja sanoin äitille että olin syönyt ystävälläni, ja lähdin nykyisen kaveiporukkani kanssa haengaamaan. Enkä syönyt mitään. Kaikki muut mässäsi.
Kun tulin kotiin illalla/yöllä vatsani kurisi niin äänekkäästi ja oli kipeä, niin mun oli pakko syödä että en alkaisi ahmimaan. Söin vähän mysliä ja jogurttia ja ZZZZZ...
Saldo eilisen liikunnoista: 7km juoksua, n.10km pyöräilyä
Tänään olen syönyt puolikkaan piltin. (max 50kcal) ja aamupaino oli 58 :)
Yritän joskus postailla jotai vähä mielenkiintoaempaa, mutta nyt tulin vaan kertomaan tämän. Happy me :) <3
VOIMIA TEILLE!
Ja sitten vanha paras ystäväni soitti. Ja hämmennyin niin että sopersin vain jotain puhelimeen. Me ei oltu nähty toisiamme koko kesänä, vaikka ennen olimme yhdessä joka päivä. Ajauduimme vaan erilleen. Mutta me sovittiin että oltais kahdestaan sen jälkeen kun kävisin lenkillä ja söisin ruokaa.
Menin siis lenkille paahtavaan kuumuuteen ja juoksin n.7km. Sitten suihkuun ja vitkuttelua, että ei pitäisi syödä muiden kanssa. Nami sisäfilettä pieni pala, salaattia ja raejuustoa vähän.
Ja sitten läksin vanhalle bestikselleni. Ja olin häntä melkeimpä laihempi! Jaloista lihaksimakkaampi, riedistä, mahasta, kyljistä ja perseestä laihdempi. Ja tämä oli suuri yllätys, koska olen aina ollut se iso ja frendini on ollut se laiha jota pojat kuolaa perään.
Ja kaikenlisäks mun frendini äiti ihmetteli että olen laihtunut entisestään ja ystävä sano että näytän melkeimpä anorektisen laihalta. Mulle sanottiin näin? Ei oo totta. En oo kesän aikana laihtunu ainakaa kiloissa. Ja tää kannusti mua ihan sairaasti!
En syönyt mitään kaverillani paitsi join niiden ite tekemää mehua, joka oli uskomattoman maukasta, että en vaikuttaisi epäilyttävältä.
Lähdin kotiin ja sanoin äitille että olin syönyt ystävälläni, ja lähdin nykyisen kaveiporukkani kanssa haengaamaan. Enkä syönyt mitään. Kaikki muut mässäsi.
Kun tulin kotiin illalla/yöllä vatsani kurisi niin äänekkäästi ja oli kipeä, niin mun oli pakko syödä että en alkaisi ahmimaan. Söin vähän mysliä ja jogurttia ja ZZZZZ...
Saldo eilisen liikunnoista: 7km juoksua, n.10km pyöräilyä
Tänään olen syönyt puolikkaan piltin. (max 50kcal) ja aamupaino oli 58 :)
Yritän joskus postailla jotai vähä mielenkiintoaempaa, mutta nyt tulin vaan kertomaan tämän. Happy me :) <3
VOIMIA TEILLE!
perjantai 6. elokuuta 2010
Anteeksi
en ole kommentoinut
en ole postaillut
en ole laihduttanut
en ole juhlinut
en ole ollut onnellinen
en ole jaksanut, mitään...
olen mässäillyt
olen luistanut vastuusta
olen hermoillut
olen pelännyt
olen ollut laiska
Haluaisin selitellä tätä kaikkea, mutta lupasin itselleni että kasvan. Että en keksi tekosyitä enää kaikkeen. Että en valehtele helpottaakseni taakkaani.
Asun nyt uudessa kämpässä, jonka netti toimii vihdoin. taas selitän. Olin leirillä jossa käveltiin niin paljon että olisin voinut löaihtua varmaan 5kg, mutta mitä tein? Mässäsin. Ja sain kerran suuren läski/ahdistus/ahmimiskohtauksen.
Mua pelottaa koulujen alku. Mun piti olla laiha, 50 kiloinen keijukainen. Mutta painan vieläkin 59 kg. Plussaa on se että jalkani ovat kutistuneet ja maha kasvanut, eikä toisinpäin. Sillä mulla on luonnostaan aika lättänä maha, ja tiedän että se kutistuu takain kun reenit alkaa. Aion pakata viikkoni täyteen reenejä ja käydä lisäks juoksemassa. Kun aikataulu on täynnä, on helpompaa säännöstellä syömimisiä ja koska tanssi tekee mut vaan niin älyttömän onnelliseksi, niin ei äitikään voi valittaa liioista reeneistä. :)
Päälle menee 27 farkkukoko napakasti ja 28 helposti. Tästä olen ylettömän ylpeä. Käsissä ja mahassa on liikaa löllöö, mutta luotan siihen että se lähtee, kun reenitkin alkaa. Pitkä miinus ovat olemattomiksi kutistunet rinnat. Mutta en ole koskaan halunnutkaan mitään mahdottomia meloneja ja hyväksyin tämän laihduttamien haittapuolen, kun lähdin leikkiin mukaan. Elikkä fiilis ei ole loistava, mutta ei aivan maassakaan.
Tavoitteena on nyt jouluksi 50-55kg, farkkukoko 27 helposti ja 26 napakasti, XXS/XS, 32-36 hartiani ovat kokoa 36. Jos näin käy, vartaloani voisi sanoa melkeimpä mallinvartolksi. 172cm/52kg tuntuisi ihanalta sanoa taikka kirjoittaa tuo lukema.
love ya all! <3
PS. kuvia tulee sitten kun saan oman koneeni käyttööni.
en ole postaillut
en ole laihduttanut
en ole juhlinut
en ole ollut onnellinen
en ole jaksanut, mitään...
olen mässäillyt
olen luistanut vastuusta
olen hermoillut
olen pelännyt
olen ollut laiska
Haluaisin selitellä tätä kaikkea, mutta lupasin itselleni että kasvan. Että en keksi tekosyitä enää kaikkeen. Että en valehtele helpottaakseni taakkaani.
Asun nyt uudessa kämpässä, jonka netti toimii vihdoin. taas selitän. Olin leirillä jossa käveltiin niin paljon että olisin voinut löaihtua varmaan 5kg, mutta mitä tein? Mässäsin. Ja sain kerran suuren läski/ahdistus/ahmimiskohtauksen.
Mua pelottaa koulujen alku. Mun piti olla laiha, 50 kiloinen keijukainen. Mutta painan vieläkin 59 kg. Plussaa on se että jalkani ovat kutistuneet ja maha kasvanut, eikä toisinpäin. Sillä mulla on luonnostaan aika lättänä maha, ja tiedän että se kutistuu takain kun reenit alkaa. Aion pakata viikkoni täyteen reenejä ja käydä lisäks juoksemassa. Kun aikataulu on täynnä, on helpompaa säännöstellä syömimisiä ja koska tanssi tekee mut vaan niin älyttömän onnelliseksi, niin ei äitikään voi valittaa liioista reeneistä. :)
Päälle menee 27 farkkukoko napakasti ja 28 helposti. Tästä olen ylettömän ylpeä. Käsissä ja mahassa on liikaa löllöö, mutta luotan siihen että se lähtee, kun reenitkin alkaa. Pitkä miinus ovat olemattomiksi kutistunet rinnat. Mutta en ole koskaan halunnutkaan mitään mahdottomia meloneja ja hyväksyin tämän laihduttamien haittapuolen, kun lähdin leikkiin mukaan. Elikkä fiilis ei ole loistava, mutta ei aivan maassakaan.
Tavoitteena on nyt jouluksi 50-55kg, farkkukoko 27 helposti ja 26 napakasti, XXS/XS, 32-36 hartiani ovat kokoa 36. Jos näin käy, vartaloani voisi sanoa melkeimpä mallinvartolksi. 172cm/52kg tuntuisi ihanalta sanoa taikka kirjoittaa tuo lukema.
love ya all! <3
PS. kuvia tulee sitten kun saan oman koneeni käyttööni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)