Turrutan tunteitani ruokaan. En osaa enää muuta, kun hoitaa läksyt ja syödä liikaa. En osaa nukkua, en osaa olla. En osaa tehdä muuta. Ihan niin kuin olisin tullut sokeaksi kaikelle muulle paitsi ruualle ja tuskalle. En osaa itkeä. En osaa heittää tuskaani ilmoille parkaisun avulla.
Koulussa olin turta. Olin mukana jutuissa, vaikka en oikeasti ollut siellä. En ollut läsnä, olin yksin ison joukon reunalla. Yritin osallistua, mutta en kyennyt. En kykene mihinkään enää. Ahdistun siitä, että en tiedä kuka olen tai mitä haluan. En voi etsiä itseäni, kun olen valmiiksi hukassa kaikessa. Kiitti vaan....
1 kommentti:
Voi sinua,voin kuvitella miltä susta tuntuu, koska allekirjoittaisin joka ikisen sanan ensimmäisestä kappaleesta. Tokasta en voi, koska olen koulussa esittänyt pirteää parhaani mukaan ja joskus uskon itsekin omia valheitani. Sekoitan liian usein kulissit ja todellisuuden.
Kyllä sä vielä löydät itsesi. Et ehkä tänään, tai huomennakaan, tai edes kuukauden päästä, mutta löydät kuitenkin. Olen varma siitä. Älä luovuta, sillä tulet vielä pääsemään ulos loputtomalta tuntuvasta labyrintista. Koita jaksaa ja rakentaa tulikärpäsistä kuori kolhuja vastaan.
"Apua tarvitsee kaikki, ja nykymaailmassa olisi hyvä, jos kaikilla olisi kaikki tarvittava apu mitä tarvitsee ja enemmänkin, mutta tiedän että näin ei tule käymään."
Sinäpä sen sanoit.
Uudempaan postaukseen kirjoittamastasi kommentista: Ei se diagnoosittomuus ikävä kyllä tarkoita, ettei likainen loinen olisi päässyt pääsi sisälle. Minäkin haluaisin olla Sinun ystäväsi. Jutella kaikesta kostealla nurmikolla maaten ja tähtiä katsellen. Tai kävellä kanssasi rannalla ja puhua viileän syystuulen vinkuessa korvissa.
Kiitos mielettömän kauniista sanoistasi. Olen erittäin otettu kehuistasi, koska postauksesi ovat upeasti kirjoitettuja. Ne ovat niin aitoja ja niihin on helppo samaistua.
Hirmuisesti voimia<3
Lähetä kommentti