Herään uskomattoman onnellisena. En halua nousta, sillä en halua hukata sitä fiilistä. Lihaksissa kiristää kun pyöriskelen peittojen seassa. Mutta se ei haittaa, sillä rakastan sitä pientä tunnetta lihaksissa, joka kertoo siitä, että on tehnyt jotain. Mua ei väsytä.
Mutta kuitenkin herään, ja huomaan että nukahdin. Panikoin vähän, kun katson kelloon. En saa myöhästyä sovitulta tapaamiselta kaverini kanssa. Mutta huokaan helpotuksesta Nukuin vain parikymmentä minuuttia.
Nousen ylös hetken nautiskelun kuluttua, ja kävelen vessaan. Kukaan ei ole herännyt vielä, ihanaa. Pesen ensin kasvot, mutta huomaan sitten kapistuksen huoneen nurkassa.
Astun sen päälle, ja se kelaa numeroita. Tuijotan jännittyneenä ruutua, sillä tiedän, että lukema on varmasti laskenut vähän. Mutta en tiennyt että se olisi voinut laskea niin paljon. Tuijotan ällistyneenä vaakaa. Katson pois, että voisin tuijjottaa uudestaan, ja huomata onko lukema muuttunut. Ei se ole. Viisikymentäviisi piste nolla. 55.0 kg. Olen painanut näin vähän viimeksi noin 4-5 vuotta sitten, tai voi olla siitä on vielä enemmänkin aikaa. Tiedän, että tuota luvun on aiheuttanut suuurimmaksi osaksi nesteen ja ruuan väheneminen elimistössäni leirin jälkeen. Mutta olen kuitenkin innoissani. Tai oikeastaan en ole, en tiedä mitä tunnen. Haluaisin innostua, mutta en usko sitä vielä todeksi. Tuijotan vaan.
Siirryn peilin eteen. Kylkiluut erottuvat aika selvästi, mutta tiedän sen johtuvan rakenteestani. Jollain toisella tän painosena, kylkiluut voivat olla kokonaan piilossa. Mutta olen laihtunut. Ihan vähän, mutta kuitenkin. Laihtuneena on hyvä aloittaa reenit. Olen toisaalta iloinen, että joku saattaa huomata eron vanhan ja nykyisen minun välillä. On ihanaa, kun joku kauhistelee, kuinka paljon olen laihtunut. Otan sen aina kohteliaisuutena. Mutta toisaalta, joku voi huolestua liikaa. Sillä olen laihtunut viime talvesta noin 10 kg. Ja eron huomaa selvästi.
Pesen hampaani ja lähden keittiöön, joka on tyhjillään. Nään matkalla vanhempani huoneen olevan auki. Katson sisään, ja huomaan heidän nukkuvan makoisasti. Ei siis huolta. Keittiössä katson mikron kelloa, samalla kun kurotan kaapista vesilasia. Kahtakymmentävaille kahdeksan. Olen saanut rytmini muuttumaan aika hyvin jo. Huomaan lavuaarin vieressä keraamisen kupin, joka paljastaa, että joku on syönyt suklaajäätelöä, en minä, ja olen siitä ylettömän tyytyväinen. Juodessani ihanan raikastavaa vettä nään vieressäni sipsipussin ja hymyilen, sillä minun ei tee ees mieli. Lasken useaan kertaan hanasta vettä mukiini ja se tyhjenee ja täyttyy lakkaamatta. En laske lasillisia, vaikka teen yleensä niin. Tänään mieleni on muualla.
Mietin lukemaa jonka näin aamulla. En ole enää niin iso, mutta olen vielä kuitenkin jättiläinen. Riittääköhän 50kg mulle? En olisi enää niin varma. Jos lopetan 50kg paino tulee kuitenkin takaisin. Tavoitteeni oli pitää paino sitten pysyvästi alle 55kg. Mutta onkohan se kuitenkin liikaa? Nyt kun olen päässyt vähän eteenpäin, lasken hieman tavoitetta. Haluan pysyvästi alle 50kg. Neljäkymmentäjotain kuulostaa niin hyvältä. Laihdutan vaikka 45 kiloiseksi, ja sitten kasaan lihasta, ja yritän pitää painoni pysyvästi alle 50kg. Kuulostaa hyvältä, kunhan en tästä enää laske tavoitettani. Lupaan itselleni niin, mutta samalla kun lupaan, tiedän että on suuri mahdollisuus että petän lupaukseni.
Havahdun kirjoittavani tätä tarinaa. Siirryin mietteissäni koneelle, selasin ihania blogeja läpi ja hetken päästä aloin kirjoittamaan. Tässä oli minun aamuinen seikkailuni, joka jatkuu pienellä dataustuokiolla ja kavereiden tapaamisella.
Hola !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti