Ääni pitkän hiljaisuuden jälkeen

Mä en ole kirjottanut mitään pitkään aikaan, sori. Me muutettiin ja en oo vielä saanut nettiyhteyttä, koska se on myöhässä. Nytkin surffailen kännykän netillä, jossa ei edes näy kuvia. Kuvaton postaus siis tälläkin kertaa.

Mä oon huomannu, että oon aina vaan voivotellu, että vitsit kun tolla on kaikkee kivaa ja mulla ei mitään. Aion muuttaa tilanteen täysin. En lopeta laihduttamista, mutta en rankaise itseäni enää niin syvästi. Vaikka sosiaalisuus onkin aika synnynnäistä, aion kuitenkin oppia puhumaan vento vieraille ihmisille. Ja teen monia muita pieniä tekoja jotka saavat minut tuntemaan itseni paremmaksi ihmiseksi. Ja tämä ei ole pelkkää puhetta, sillä olen aloittanut jo.

Kyllä, olen lihonnut lomalla. Olen mässännyt hulluna, sillä normaali syöminen ei vaan onnistu minulta. Olen syönyt enemmän kun kukaan perheestäni ja tunnen itseni turvonneeksi sotanorsuksi. Mutta olen oikeasti elänyt, ja mulla on ollut ikävä sitä... elämistä. Olen ollut ihmisten kanssa ja olen jopa nauttinut olostani. Nyt huomaan että olen nauttinut yli rajojeni, sillä olen oikeasti isompi kun vuosi sitten.

Mutta aion aloittaa puhtaalta pöydältä. Vuodenvaihde muuttaa kaiken, olen päättänyt että tällä kertaa mä onnistun, lopullisesti.


Uuden vuoden lupauksia: (tällä kertaa ihan mahdollisia toteuttaa)

• Karkkilakko (kaikki suklaa ja karkki)
• Herkkupäivä max 1. viikossa (muu kun karkki ja suklaa)
• Tanssia väh. 10 h viikossa
• Tanssin reenaamista kotonakin
• Salille n. kerran viikossa 
• Siisti huone
• Kouluun panostaminen
• Huoliteltu ulkonäkö (kynnet, hiukset, meikki, vaatteet)
• Tutustumisen uusiin ihmisiin
• Riskien ottaminen sosiaalisissa tilanteissa 
• Elämästä nauttiminen

Yritän olla sallivampi itseäni kohtaan, enkä tee nyt mitään listaa, että mitä saan syödä ja kuinka paljon, sillä siinä pysyminen on melkeimpä mahdotonta. Aion jatkaa blogiani, vaikka olen pohtinut sen lopettamista tauollani. Olen miettinyt, että en ole enää riittävän hyvä pitämään blogia, sillä olen lihonnut. Tuo näyttää naurettavalta näin kirjoitettuna, mutta kaikkea se sairas mieli ajattelee. Ajattelin, että en jaksa enää laihduttaa hulluilla tavoilla ja ruokamäärillä. Mä vaan en jaksa sitä. Olen liian ankara itseäni kohtaan. Haluan muuttaa sen, sillä uskon että se edistää onnellisuutta suurissa määrin. Ihmiset eivät saisi olla niin ankaria itseään kohtaan.

Vielä tää maailma paranee tästä :) Voimia kaikille, älkää olla liian ankaria itseänne kohtaa <3

Kysymys

Mä kurkkaan kuvajaistani kohti, ja suorastaan pelästyn. Katon pois ja kurkkaan vielä uudestaan tarkistaakseni valehtelivatko mun silmät.

Mä en tunnista enää itteäni. Mun mieli on jumahtanut siihen, kun olin ylipainoinen. Mä oon vielä ylipainoinen, eiks niin? Mä oon iso ja läski, niinkuin terkka sillon sano mulle.

Mut miks mun rintsikat on liian suuria, sillä 65A on suuri. Mut miks sitä pienempiä ei yleensä oo kaupoissa? Kun mähän oon läski, eiks se näin ollu? Rintsikat pitää olla sopivat, vaikka muut vaatteet olis kuinka löysät.

Mä tunnen kuinka armoton lasti painaa mua lattiaa kohden. Oon niin painava, että en pysty liikkumaan. Löllötän pohjettani ja se tekee kilometrin pituisia aaltoja.

Katson oikealle, enkä tunnista itseäni. Katson alas ja nään, että tietenkin peilikuva valehtelee. Tietenkin, sehän on itsestään selvää.

Kyll mä haluun nähä itteni nättinä ja hyvänä ihmisenä, mutta miten mä voin, kun mä oon vielä sisältä se ylipainoinen lapsi? Mitä mä voin tehdä, kun mä en näe itsessäni juurikaan mitään hyvää? Enkä ole edes varma onko oma näkemykseni itsestäni linjassa ulkoisten ominaisuuksien kanssa, näenkö itseäni enää lähelläkään sitä kuvaa minkä muut näkee minusta.

Kuka mä oon?

Ajattelen vain sitä ruokaa mikä ajelehtii ruumiissani, pitkän kurkusta ahtamis session jälkeen. En saa ajatuksiani pois, siitä miten se myrkyttää kehoni, miten se tekee minusta kurittoman ja osaamattoman. Vellon ahdistuksen, katumuksen, häpeän, kateuden ja vihan välillä. En tiedä mitä mun pitäisi tuntea, joten olen taas turta. Olen turtunut tähän kaikkeen. Miks tää ei vois olla jo ohi?

Hullujen kasvattama

 Mä haluan parantua. Tai no.. välillä. Mutta nykyään parantuminen tästä kaikesta on ollut enemmän mielessä. (Sanon parantuminen sillä olen oikeasti aika varma, että mulla/on ollu syömishäiriö/syömishäiriöitä) Tajusin että suhteeni ruokaan on ollut kuralla koko nuoruusvuoteni, kun kirjotin kirjeen lasten ja nuorten nettiin (mannerheimin lastensuojeluliitto). Suosittelen tuota, sillä voi sanoa ihan mitä vaan ja vastaus oli ainakin mulla hyvä ja se rohkasi PALJON. Liitin kirjeeni tähän..

Mä halusin kertoa jollekkin tilanteestani, mutta en halunnut huolestuttaa läheisiäni, joihin mulla on jo valmiiks huonot välit. Joten tulin tänne.

Olen aina kun muistan ollut hieman onnetton. Noin 13 vuotiaasta asti itsensä uneen itkeminen on ollut mulle yleistä. Näin jälkeenpäin ajatellen voisin epäillä 13 vuotiaalla minulla olleen myös joku ahmimis syyömishäiriö, koska tyhjensin kaapit herkuista pari kertaa viikossa ahmimalla mahdottoman suuria määriä salassa, mutta silloin en tajunnut,että se voisisi olla jotenkin psyykkistä. Olin suunnattoman tyytymätön itseeni.

Lihoin paljon ja itkin yhä useimmin. Koulussa vietin välkät itkemällä vessassa ja joskus itkin tunneillakin. Opin itkemään niin, että kukaan ei huomannut oppitunnin aikanakaan, että itkin katsoen ikkunasta ulos, eikä myöskään sen jälkeen. Aloin myös repsahdella tyhmissä paikoissa. Kesken keskustelun lähdin vessaan, koska itketti. Sain myös suunnattomia ahdistus kohtauksia (hyperventiloin ja itkin). Kerran kaverini joutui olemaan seurassani sen tapahtuessa ja muistan sen hetken ikuisesti. Hän lohdutti mua, mutta ei se auttanut, lopulta kaverini jätti minut yksin kun ei enää jaksanut kuunnella mun valitusta.

Jossain vaiheessa heräsin siihen, kun terkka käski laihduttaa, kun olin ylipainoinen. Olen pienestaä asti ollut hyvin ruokittu ja isoluinen, mutta tuolloin olin liian lihava. Sain hullun lenkkeily innon. Lenkkeilin aamuisin, päivisin ja joskus iltaisin. Aluksi aloitin kevyesti, mutta lopulta lenkkejä oli viikossa enemmän kuin päiviä. Jatkoin kuitenkin ahmimista ja muutenkin liikaa syömistä. Mutta en enää lihonnut, sillä liikuin niin paljon.

Sitten tajusin, että miks mun pitäis ahtaa itseni täyteen joka aterialla, ja pienensin ruokailujen annoskokoa. Kuitenkin jatkoin herkkujen syömistä. Mulla oli tällöin ihan hyvä elämä. Siitä on sitten alkoi alamäki. Tunsin itseni huonommaks ja huonommaks. Halusin oksentaa ahmimisen jälkeen. Aloin harkitsemaan itsemurhaa.

9. luokalla aloitin tanssimaan aktiivisemmin, vaikka se on ollutkin aina osana elämääni.

Viime talvena (9.lk) aloitin kunnollisen laihdutuksen. Laihduinkin aika kivasti. Elämäni alkoi kuitenkin mennä huonompaan suuntaan. Aloitin laihdutus/proana blogin. Halusin olla höyhenen kevyt, niin kuin mallit ja yksi rinnakkais luokkalainen anoreksiaa sairastava tyttö.

Kesällä meni hetkeksi alipainon puolelle, mikä oli mulle aika saavutus. Mutta en tullut kuitenkaan tyytyväiseksi vartalooni, vaikka olin 20 kiloa laihempi kun silloin kun olin lihavimmillani.

Nykyään syömimiseni ei ole vieläkään normaali. Tunnen kauhean piston kun syön jotain ruokaa mielestäni liikaa (mikä on normaalissa mittakaavassa vähän) ja on mahdottoman hankalaa syödä pastaa, perunaa, riisiä ym. Koska niissä on lähinnä pelkkiä hiilareita.

Olen aina ollut vähän ujo, mutta nykyään olen entistä varautuneempi, ja lukiossa on usein hyvin ahdistavaa. Koko lapsuuteni mulla on ollut paljon harrastuksia, mutta nyt jätin muut taka alalle paitsi tanssin, jota mulla on 11 tuntia viikossa. Ja se on oikeasti se asia mistä nautin elämässäni.

Elämäni on suoraan sanottuna onnetonta, vaikka muut eivät sitä nääkkään päällepäin. Valehtelen paljon, lähinnä siitä että olen jo syönyt. Vaikka mulla varmaan on hyviä ystäviä, tunnen itseni hyvin yksinäiseksi missä porukassa vaan. Vanhempani eivät tiedä tästä mistään mitään, emmekä muutenkaan kommunikoi.

Osallistuin BTW joskus kasilla jokela-kyselyyn ja sain sieltä kirjeen, jossa kehotettiin menemään juttelemaan jollekkin, koska mielenterveyteni ei vaikuttanut hyvältä. En kuitenkaan tehnyt mitään asialle, koska en uskaltanut ja pelkäsin.

Joskus ihannoin huoria ja halusin polttaa pilveä ja sittemmin olen sitä kokeillutkin.Itsemurha on ollut parina vuotena vähän väliä mielessä. Ja yksi tuttunikin teki itsemurhan.

Mutta haluan tulla onnelliseksi. Haluan elää! Haluan mennä vaihto-oppilaaksi ja kokea maailmaa. Mutta ensin mun on pakko kertoa jollekkin mun tarinan, jota kukaan ihminen tässä maailmassa ei tiedä.

Haluaisin saada paremmat välit vanhempien kanssa, mutta se on hankalaa. Haluaisin tutustua ihmisiin, mutta en enää osaa. Haluaisin vaikka mitä, mutta selittelen liikaa.

Mutta siis mun piti kirjoittaa jotain tärkeempääkin...

Varsinkin nyt kun oon opiskellu filosofiaa ja psykologiaa, olen tullut ajatelleeksi, että kuinka paljon kasvatus vaikuttaa. Jos ajattelee jotain murhaajia jotka on kasvatettu murhaajiksi, niin he oikeasti tuntevat tekevänsä oiein, tai ei ainakaan koe huonoa omatuntoa tappamistaan ihmisistä. Ei kenenkään lapsen päässä voi olla tuollasia ajatuksia, jos niitä ei olla sinne jostain tungettu, vaikka olisikin henkisesti sairas. Mielestäni siis kasvatus vaikuttaa siihen kuka olemme paljon enemmän kun luulemmekaan. Tietysti ympäristö ja kokemukset ovat suuressa osassa. Toisaalta ympäristö voi aika hyvin johtua kasvatuksesta. "Hyvin" kasvatetut toisessa prukassa ja "huonosti" kasvatetut toisessa. Poikkeuksia toki on.

Asia mikä minua tympii on yksinkertainen. Mä yksinkertaisesti ajattelen että kaikki tää paska on mun vanhempien syytä. Niiden kasvatuksen ja esimerkin. En mä niin lapsellinen ole että ihan kaikki on niiden syytä, mutta uskon että se mikä olen ja millaisia ongelmia mulla on ollu on lähinnä siitä syystä, että emme kommunikoi ja äiti herkuttelee niin HULLUSTI ja ostaa koko ajan kaikkea mässyä kotiin. Se valittaa aina, että aina sen varastot on tyhjiä. Ja mä oon sanonu sille tuhat kertaa että älä osta niitä, mutta se vaan vastaa että älä syö. Tämä johtaa siihen, että kun avaan kaapin mulle tulee hullu ahmimis vietti, kun se vaan pursuaa kaikkea herkkua ja mä syön kaiken melkein tyhjäks ja sit se vaan ostaa lisää ja kaikki jatkuu. Miks se ei voi uskoo kun sanon sille, että älä osta. Tekis mieli huutaa, että: "ÄLÄ VITTU OSTA ENÄÄ HERKKUJA! tai piilota ne ees riittävän hyvin!" Pliis. Jos nyt jonkun vanhempi sattuu lukemaan tätä, niin KAIKKI mitä sinä teet vaikuttaa jotenkin lapseesi.

Huonolla kommunikoinnilla tarkoitan, että en osaa puhua asioistani, muutakun pintapuolisesti, eikä mua kyllä huvitakkaan, sillä ei se ole meidän perheen tapa. Olen miettinyt, että eihän mun vanhemmat kerro paljoa omistakaan asioistaan, joten ehkä tässäkin on kyse esimerkistä. Jos vertaan perusonnelliseen kaveriini jonka vanhemmat puhuu haitä vaivaavista asioista myös lasten kanssa ja kaverini myös kertoo melkeimpä kaikesta vanhemmilleen. Rakastan kyllä vanhempiani, mutta suoraan sanottuna  tuntuu että kasvatukseni on mennyt pieleen, mikä kuulostaa naiivilta, ja teko syyltä. Mutta jos ottaisin koko mun elämän onnettomuuden mun vastuulleni, romahtaisin ja tekisin luultavasti lopulta itsemurhan.

Mua ahdistaa ylettömästi, kun syön herkkuja ja lähiaikoina olen syönyt niitä aivan liian usein, normaalilla asteikolla. Tarkoitan lähinnä monta kertaa päivässä, en viikossa. Ja syön vieläkin huonosti. Ja liikun paljon, mutta en vieläkään riittävästi, ei 13 tuntia reeniä viikossa riitä mulle. Herkut ovat olleet mun ongelma aina ja suoraan sanottuna syytätä tästä äitiäni. Usein haluan karata täältä hullusta herkuista tehdystä talosta. Mua huolestuttaa oikeesti. Meidän perhe on lihonnut tasaseen tahtiin, paitsi isoveljeni, joka on armeijassa sekä minä. Pikkuveljelle oltiin vielä sanottu, että sillä on normaali paino, mutta se ei ole enää kohta niin. Äiti haluaa laihduttaa, muttta ostaa kokoajan LISÄÄ JA LISÄÄ herkkuja meidän herkkuhullujentaloon. HALUAN PAKOON. Nyt haluaisin kuolla, en jaksa itseäni tällä hetkellä moi.

"Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin ennenkin."          -  Anja Snelman- Lemmikkikaupan tytöt

---------------------------------------------------------------------------------------------



Anteeksi. Pidin tauon blogista. Pidin tauon myös laihduttamisesta, mutta siitä seurasi vaan hulluutta ja ahdistusta. Tulin hulluksi ilman numeroita, ilman tietoa siitä että millä tasolla sitä ollaan. Söin ahdistukseen ja lihoin. Lihoin paljon, liikaa, ja nyt pelkään astua numeroiden arvioitavaksi, vaikka sitä eniten kaipasin ns. tauollani.

Aion kerätä hulluna motivaatiota uuteen alkuun. Haluan olla laiha ja kaunis! Mutta en aio eristäytyä enkä rajoittaa elämää melkein yhtään. Tanssin hulluna ja urheilen kavereiden kanssa. Perheen kanssa yritän opetella juttelemaan, vaikka se tuntuukin nyt aika mahdottomalta. Haen nautintoa ihmisistä ja asioista, en ruuasta. Voi olla, että jätän raxissa käymisen väliin ja jouluna annan suklaani kavereille, mutta haluan elää!


Olen vetäytynyt kuoreeni tämän syksyn aikana. Lukiossa on niin erilaista. Ei ole enää sitä tuttua ja turvallista lähipiiriä. Ei tiedä kenen kanssa on välkällä ja ruokatunnilla. Usein olen ollutkin yksikseni ja joutunut totaaliseen paniikkiin. Pari kertaa meinasin alkaa itkemään. Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta tunnen olevani niin yksin. Olen hukassa kaikessa ja kaikkeen.

Tanssiessa olen onnellinen. Ja muutenkin tanssitunneilla, musiikin pauhatessa. Tunnen olevani silloin oma itseni, ja tuntuu että pitäisin siitä. Muuten on sitten helvettiä. Odotan aina jotain. Aamulla odotan koulun alkua, koulun alkaessa sen loppumista ja sen loppuessa reenejä, reenien loppuessa uusia reenejä. Sinä päivänä jolloin mulla ei oo reenejä olen hukassa, mutta äiti vaatii, että pidän ees yhden vapaapäivän. Se olisi ok, jos saisin kotona tanssia, mutta jos liikun edes vähän tanssillisesti äiti valittaa: "Älä heilu" tai "Älä viitti tanssia". Miks en? Se tekee mut onnelliseksi, se on mikä minä olen.

Vaikka sanon että haluan elää, en tiedä kuinka kauan. Haluaisin nauttia ja elää, mutta toisaalta en jaksa enää. Tai no.. en voi sanoa "enää", sillä en rehellisesti sanoen ole koskaan ollut oikeasti onnellinen. Kaikki muistiinpanoni ja päiväkirjani ovat synkkää luettavaa. En ainakaan muista onnellista ajanjaksoa. Koulussa puhuttiin itsemurhasta, ja yksi kommentoi, että ei kukaan nyt oikeasti voi olla sen kannalla. En tiedä.. Mielestäni se olisi houkutteleva ajatus, mutta olen liian utelias maailmaa kohtaan. En ole kokenut vielä kaikkea, en ainakaan mulle riittävästi. Jään vielä hetkeksi tänne roikkumaan, vaikka kaiken jättämisen vietti on ollut kanssani jo parin vuoden verran.



PS. Arvostan, että ette ole vielä lähteneet minnekkään, vaikka olen ollut niin pitkään poissa. <3

Katselin kaverini kanssa kuvia viime kesältä. Kaverini pysähtyi yhden kuvan kohdalle, jossa hyppäsin ilmaan hellemekko päällä. Hänen suu loksahti auki. Hän kauhisteli: "Vähän sä oot laiha!" Mä katsoin kuvaa tarkasti, ja näin reisieni jänteet, selvästi erottuvat solisluut ja solakat jalat sekä kädet. En nähnyt itseäni siinä. En ole tottunut siihen, että olen edes normaali saati laiha. Oma näkemykseni itsestäni on jumahtanut siihen paikkaan kun olin lihavimmillani, noin 15 kiloa painavampana. Sanoin kaverilleni, että olen kyllä lihonnut tuosta. Enkä valehdellut.

Aion korjata suhteeni ruokaan. Aion löytää keinoja välttää tunteiden turruttamista ruokaan. Aloitan herkku/suklaa/karkkilakosta, sillä varsinkin suklaan syöminen on riistäytynyt käsistä. Syön paljon proteiineja ja kasviksia, vältän pastaa, riisiä, perunaa ym. Ensin pyrin normalisoimaan suhteeni ruokaan ja kasaamaan lihaksia, sitten laihdutan. Kun olen timmi 55 kiloinen tyttönen, pakotan itseni tyytyväiseksi omaan kehooni ja kaikkeen minussa.

Nyt nukkumaan, sillä nukkuminen vähentää ruokahalua ;)

En oikeastaan ymmärrä miksi joku jaksaa lukea tätä tasaista mössöä, mutta olen kuitenkin otettu siitä, että olen saanut lukijoita <3

Kuinka tästä pääsee irti?

Mä oon nyt jo kiinni. Mä en osaa enää syödä normaalisti tai ajatella normaalisti. Mikä on normaalia?

En osaa olla ajattelematta. Ajattelen liikaa. Mä oon hukassa. Koulussa en oo saanut oikeen uusia kavereita, enkä osaa tutustuakkaan kehenkään. "Oo vaan oma ittes", kaikki sanoo, mutta mitä tehdä kun ei tiedä kuka/mikä on?

Joskus oon iloinen, ja silloin se tuntuu maailman ihanimmalta asialta, koska se on niin harvinaista ja erityistä. Hypin ja nauran innoissani, vaikka ilon kohde olisikin ollut tyhmä ja arkipäiväinen. Iloitsen muista, mutta en osaa iloita itsestäni. Iloitsen kaikesta ympärilläni, mutta sisäpuoleni ja kuoreni ovat rikki.

Alan ymmärtää itsemurhan tehnyttä tuttuani, joka sanoi vielä eläessään, että hänellä on asiat paremmin kun koskaan. Hänellä oli kumppani, työ ja tulevaisuus, mutta oliko hän kunnossa sisältä päin? Uskon, että hän oli todella rikki, niin rikki ettei olisi voinut palata koskaan täysin ehjäksi, kuin yhteen liimatuista peilinsirpaleista koostuva peili. Kukaan ei olisi voinut estää murhaa tapahtumasta, sillä kun on rikki, mikään ei näy selvästi, kuten säpäleinen peili.

Vaikka kaikki sanovatkin, että itsemurha on itsekkäin teko maailmassa ja että sitä ei saa koskaan yrittää ymmärtää, sillä se on aina väärin. Kaikista noista fraaseista huolimatta minä uskon, että tuttuni halusi vain päästä pois. Mitä väliä sillä on, että se on itsekästä? Ei kukaan voi ymmärtää sitä tuskaa. Uskon, että kaikesta jää arpi ja hänen mielensä meni rikki, sillä sitä oli uurtanut niin monet viillot, että kaikki ne arvet estivät häntä näkemään selvästi, tai näkemästä ollenkaan.

Tekstini ovat menneet aika yksitoikkosiksi ja alakuloisiksi. Mutta se kuvaa hyvin mieltäni. Olen hukassa kaikessa ja kaikkeen. Haluaisin tutustua itseeni, ja siksi teen usein huomioita, mistä tykkään ja mistä en. Olen kuitenkin hukassa ikuisessa mieleni kuilussa. Tämä on syvältä. Yritä kuvitella, että sä et osaa reakoida mihinkään, sillä et tiedä mitä mieltä olet, ilman omien tuntojen syvää etsintää. Mulla saattaa mennä viikko miettiessä, että tykkäänkö kyseisestä asiasta vai en. Mä en yksinkertaisesti tiedä, ja kauheinta onkin, että kaikissa kielissä ja ryhmään tutustuessa, on joutunut haastateltavaksi.


Suututko helposti?
Mistä suutut?
Mitä arvostat kavereissasi?
Luonteenpiirteet?
Mitä pidät tärkeänä elämässä?
MISTÄ HELVETISTÄ MÄ TIEDÄN?

Mun elämään ei mahdu muuta, kun rutiinit, inho itseä kohtaan ja rakkaus muita kohtaan. Yritän täyttää pääni kysymyksillä:

Kuka haluan olla....
Kuka olen..
Kuka minun pitäisi olla... 
Kuka määrää kuka minä olen.. 

Haluanko olla kuten vanhempani.. 
Haluaako vanhempani, että olen sellainen kun he.. 
Mitä...  
Miksi.. 
Milloin mä olen valmis.. 
Milloin mä osaan luottaa ihmisiin.. 
Milloin mä voin sanoa, että millaiset luonteenpiirteeni ovat..
Miksi minä en tiedä mitään?

... mutta ne korvautuvat muilla....

Mitä syön?
Miksi syön?
Miksi söin?
Miksi en tee X-hyppyjä?
Miksi kylkiluuni paistaa, vaikka paino ei ole pudonnut?
Miksi painoni ei putoa?
Miksi häntäluuni törröttää ihon läpi?
Miksi mä en voisi olla laiha?
Miksi mä en olisi voinut syntyä laihana?

Mä oikeasti oon yrittänyt palata "normaaliin elämään", mutta se on ollut vuoroin ahmimista ja vuoroin paastoa. Pelkkää tuskaa. Palaan laihduttamiseen, sillä mielummin tunnen oloni hyväksi vähän syömisen jälkeen, kun jojoilen masentuneena.

Osa minusta haluaa, että joku lopettaa tän.  
Osa minusta haluaa kuihtua.  
Toinen haluaa elää nauttien.
Toinen miettii, että mikä on nautintoa ilman laihuutta.

Toinen haluaa kokea mahan täyteen syömisen ilman syyllisyyttä.

Toinen haluaa tuntea sen puhtaan olon nälän vaaniessa, mutta kuitenkin hallinnassa. 

En usko, että haluan enää laihuutta. Haluan sen tunteen joka soluuni, hallitsen vartaloni ja haluni (ainakin suurimman osan ajasta).

Mä en jaksa.

Vatsaan sattuu, kun se on venynyt niin paljon. Mä oon syöny liikaa. En halua tällästä elämää, missä mikään ei ole riittävän vähän eikä riittävän paljon. Mikään ei riitä mulle enää. Tunnen pettymyksiä pettymyksien perään.



Mieli on musta, ja siksi blogini on nyt valkoinen.

Mitä pidätte uudesta ulkoasusta? Mikä on hyvin, mitä voisi parantaa?



Kuvat puhuu nyt mun puolesta.

 

 

kommentoin, sitten kun jaksan. Nyt on sellanen olo, että just just jaksan julkasta tän tekstin.

Onkohan tässä sittenkään järkeä.

Olen syönyt liian paljon viime aikoina. Mutta kuitenkin sattuu vielä enemmän istua kovalla tuolilla tai nojata käsillä pöytään.

Reeneissä pyörryttää usein. Olen pari kertaa joutunut lähtemään kesken reenien syömään jotain, sillä silmissä on sumentunut jatkuvasti. Tämä tapahtuu vaikka olisin juuri syönyt. Aamulla ei huvita syödä niin paljoa, sillä iltaisin olen syönyt aina liikaa. Mutta olen kuitenkin syönyt aamuisin. Inhoan pyörtymisen tunnetta. Miten voi yrittääkkään opetella uutta sarjaa, kun tuskin pysyy tolpillaan?

Vatsalihaksia tehdessä olisin halunnut lopettaa. Nykyään ne sattuu sietämättömästi, sillä häntäluu painaa lattiaan. Tunnen häntäluuni ihon läpi selvästi, tunnen kaikki sen kyhmyt. Selkarankakin rutisee, mutta se ei tee niin kipeää. Teemme istumaannousu- vatsalihaksia parketti lattialla ja olen helvetin liekeissä. Sattuu! Haluan pois! Mutta kärsin niiden läpi, halusin olla kunnollinen oppilas, en halunnut herättää kysymyksiä. Keskityin niin kipuun, että en ees tehnyt lihaksia kunnolla. Hyvä minä, en sitten onnistu missään.

Olkapäissä tuntuu luut ja lantioluutkin tuntuvat kovemmilta. Olkapäiden luut ovat oikeastaan aika kivat, mutta olen saanut tanssista olkapäänylityksessä aika pahoja mustelmia, sillä luut ottavat lattiaan kiinni. Mustelmani paranevat nykyään hitaammin, mikä saa näyttämään olkapääni kirjavilta. Lantioluita rakastan, sattuu selkälihaksia tehdessä, mutta haluan ne kuitenkin näkyvämmäksi.

Jalkani ovat jo lähellä normaalia. Polvet erottuu läskin alta, ja akillesjänne yrittää jo päästä näkyviin. Sormet ja kämmenselät ovat myöskin pienentyneet. Joskus vaan tanssittelen sormiani, jotta näkisin jänteiden ja luiden pilkistelevän ihon alta.

Mutta kuitenkin tuntuu kuin mahani, reiteni ja käsivarteni olisivat kasvaneet. En uskalla mennä vaa'alle, sillä olen syönyt paljon. En halua masentua niistä luvuista, mutta en halua myöskään, että ne luvut määrittävät sen, kuka minä olen.

Jos vielä pystytte.. Lopettakaa tämä hulluus omalta osaltanne!  En toivo kenellekkään sitä, että huomaa päästänsä lähtevän kourallisia hiuksia. En toivo kenellekkään tunnetta ahmimisen jälkeen. Haluaisin ravistella kaikkien vanhempia, että puhuis lapsillensa.
Uskoisin, että hyvät ja aidot välit vanhempiin vähentäis syömisvammailua suurella osalla. Kommunikointi olisi tärkeää, haluaisin että puhuisin vanhemmilleni, mutta se on meidän perheessä aivan vierasta.

Itse olen yrittänyt normaalia syömistä, ja siitä ahmimisputkeni alkoikin. Ahdistuin niin syömisistäni, että söin vaan lisää. Mutta aion kuitenkin jatkaa yrittämistä. Näin sanoo enkeli olallani, mutta piru sanookin toista; Haluan laihtua. Haluaisin olla anorektikko, mutta en mä oo vielä riittävän hyvä siihen titteliin. Saattaa kuulostaa jonkun mielestä naurettavalta, mutta tällä kertaa olen vain rehellinen.

En halua menettää elämääni laihduttamiselle. Haluaisin tanssia, mutta ei se onnistu, jos en voi tehdä mitään koska see sattuu, ja en muutenkaan jaksa. Aion lopettaa laihduttamisen vielä joskus. Ja aion paljastaa tämän blogin sitten jollekkin läheiselle, sitten kun olen parempi. <-- Tämän puhui enkeli, mutta pirulla onkin aivan toiset mielipiteet.

Mustavalkoista kauneutta.

Mun maha on pallo.

En tarkota otsikolla sitä, että mun läskit täyttäis universumin tms. Vaan että mahani on oikeasti turvonnut palloksi. Näytän raskaalta. Miten mä voin mennä reeneihin tän näkösenä?

 Oon taas kerran ahmimiskierteessä. Illalla meni överiks. Ja aamulla ajattelin, että en syö mitään, mutta kun jäin yksin menin keittiöön ahmimaan. Mahaani upposi tällä kertaa 2 paistettua munaa, 4 lihapullaa ja 2 lautasellista makujogurttia ällöttävän energisellä start myslillä ja viinirypäleitä. Onneks ei läheskään niin paljon kun illalla.

yritän päästä kierteestä pois vähän kerrallaan. Ensin opettelen syömään normaalisti ja tasaisin väliajoin ja sitten alkaa taas laihdutus. Mä en voi enää pitää mitään 200 kcal päiviä ollenkaan, koska mua pyörryttää ja en pysy tanssissa mukana, jos mulla ei oo riittävästi energiaa. Mutta sen oon päättänyt, että iltasyöminen loppuu.

Miks mä ahmin kun oon huolissani?

Mulla oli ns. bestis, jonka otteessa olin noin 5 vuotta. Mutta viime keväänä kiemurtelin pois niistä hallitsevista käsistä. Kun pääsin niistä eroon, olin hukassa. En tiennyt olenko mitään, kun en ole enää osa kahden pakettia, johon kuului minä ja bestikseni.

Bestikselleni oli aina tärkeintä, olla kaikessa parempi kuin minä. Ja minä hyväksyin kaikki bestikseni mielipiteet ja otin ne käyttöön omaan mielettömään pääkoppaani. Kun hän sanoi, että hänellä on hauskempaa, ajattelin, että niin se varmaan onkin. Olin aina se huono. Olin aina se isompi ja läskimpi. Kaverini sai mulle pieneksi menneet vaatteet, mitkä olivat hänelle liian isoja.

Vaikka mun ex bestis ei olekkaan enää minun niin hyvä kaveri, hän on alkanut taas kertomaan mielipiteitänsä. Mä oon se huonompi. Mun elämä on huonompi. Ja vaikka mä tiedän, että on ihan järjetöntä uskoa kaiken mitä se sanoo, en voi mitään muutakaan. En osaa ajatella itse. En ainakaan mitään positiivista itsestä.

Osasyy tähän varmasti on, että olen saanut uusia kavereita, päässyt siihen kouluun, minne "bestikseni" haki eikä päässyt. Olen laihtunut niin paljon, että olen laihempi kuin kaverini. Siksikö hänen on pakko todistaa että hän on parempi, ja tehdä mun elämästä helvettiä, kun mä nyt vaan oon niin huono, koska se sanoo niin? Olenko nyt parempi kun mulla on kerrankin enemmän kun hänellä? Miksi sitten musta tuntuu pahemmalta kun koskaan? Miks mä oon tyytymätön, vaikka mulla on enemmän kun koskaan?

En haluaisi syyttää kyseistä henkilöä. Mutta olen vihdoinkin huomannut, että hän on yksi syy, miksi  elämäni on aina ollut lähinnä onnetonta. Haluaisin huutaa ja raivota sille, sanoa että: " Nyt lopetat! Älä sano sanaakaan enää! Eks sä tajua mitä sä teet mulle? Kuinka sä syöt mua sanoillas sisältäpäin? Kuinka sä oot tehny mun elämästä HELVETTIÄ?"

Miks mä en osaa olla onnellinen?

Mä en jaksa. Mä en jaksa enää vaeltaa tässä valottomassa paikassa. Mä en jaksa murtua huolen alla. Miks kaikki ei vois olla onnellisia? Miks mun pitää olla niin huolissaan läheisistäni, eihän heillä ole ees hätää.

Miks mun pitää heittää kaikki reeneissä tehty työ hukkaan, pelkällä mielivaltaisella ahmimisella? Miks mun pitää ahmia, että voin turruttaa aistini? Miksi mun pitää syödä metripitsan puolikas, 4 pullaa, jäätelöä ja jogurttia myslillä, kuitenkin oksentamatta? Miks mä en oksenna? Miks mä en pysty siihen? Miks mä haluaisin viiltää niin syvän haavan, että siitä ei olisi paluuta? Miks mä en voi olla niin kuin mun entinen bestis, sillähän on ihan kaikkea? Miks mä en tiedä mihinkään vastausta?

Kunpa olisin niin hyvä, että pystyisin pysymään suunnitelmissani.

Sanon vielä kerran..

Aion lopettaa television ääressä syömisen ja mielihaluille antautumisen.

Päivä meni muuten hyvin. mutta illalla ahmin. Jogurttilautanen jonka päällä kasoittain hedelmämysliä, 4 leipää tuorejuustolla, oltermannilla ja kalkkunalla, ja kaikenlisäks ahdistuin tästä niin, että otin taloussuklaalevyn huoneeseeni jo söin 2 riviä. Hyi mua, tää tietää finnejä ja ahdistusta. Miks mulla ei voi olla ollenkaan itsekuria?

Aion aloittaa noudattamaan laihdutusvinkkejä; ei ruokaa TV:n ääressä, jos tekee mieli, juo vettä ja oota 20 min, älä hengaa siellä missä on ruokaa, syö hitaasti yms. + EI RUOKAA KELLO 18 JÄLKEEN

Aion mennä nukkumaan aikaisin, sillä silloin laihtuu. Miks en oo jo unessa? En onnistu tässäkään. En onnistu missään.

Toivottavasti joskus tulevaisuudessa onnistun olemaan parempi ihminen.

Suunnitelmia

Aion muuttaa asennettani itseäni ja laihdutusta kohtaan. Haluan nauttia elämästä täysin sydämmin, mutta aion kuitenkin jatkaa laihduttamista vielä siihen asti että olen tyytyväinen ja sitten pysyä niissä mitoissa.

Aion olla vähän rennompi laihdutuksen suhteeen. Ennen vaadin itseltäni liikoja, ja petyin itseeni lähes joka päivä. Nyt huomaan, että se vaan masensi minua, mikä sai minut ahmimaan entisestään.

Aion nauttia vartalossani ja vartalostani myös nyt. Ennen ajattelin, että ostan kivoja vaatteita sitten kun olen laihtunut, ja että en voi ostaa tuota, koska se näyttäisi tyhmältä kun olen laihtunut. Tänäänkin ostin farkut HM:sta. Löysin kivat farkut ja vaan 26 tuumaa! Tanssin innoissani sovituskopissa. Ennen vierastin farkkuja, koska mun vartalolle ei löytynyt sopivia. Nyt sain farkkuni 30 eurolla (10 euroa alennusta normi hinnasta), aika vähän farkuista vaikka ovatkin HM:n laatua. Voi olla, että HM:lla on eri kokoluokka kun muilla kaupoilla, mutta kuitenkin se piristi kummasti, kun ennen mahdottoman pienikokoiset farkut sujahtivat vaivattomasti jalkaan.

Aion keskittyä tanssiin, ja laihtua pitäessä hauskaa. Aion venytellä jatkuvasti, aina kun aikaa löytyy. Aion kehittyä tanssissa niin paljon, että siitä voisi ehkä jopa tulla osa tulevaisuuttani. Aion ainakin unelmoida siitä, vaikka kuinka vanhemmat lyttää unelmani alas. Saavutan sen minkä eteen teen töitä.

Aion olla laiha, nyt ja tulevaisuudessa. En kuitenkaan aio keskittyä siihen. Keskityn muihin asioihin ja laihdun samalla. Aion tulla vihdoinkin onnelliseksi, vaikka en tiedä miten sen saavuttaa tai millaista onnellisuus on. Miltäköhän se tuntuu?

Mun pitää vaan oppia hillitsemään itseni ruuan suhteen

Katsoin tässä joku päivä dokumentin youtubesta nimeltä "Super slim me"

 Mä järkytyin, vaikka oon nähny melkein kaikki mahdolliset anoreksia ja bulimia leffat sun muut dokumentit, mut toi on jäänyt sivusuun.

Kun aloitin kyseisen dokumentin ajattelin, että tästä varmaan saan motivaatioo ja potkua laihdutukseen, mutta kyseinen dokkari saikin mut ajattelemaan kuinka hullua koko touhu on. Dokumentissa laihduttava nainen kuvaili nälässä olemisen tunnetta todella osuvasti ja kertoi myös, kuinka hänen sosiaalinen elämä on kärsinyt. Eikä hän saa unta, on koko ajan onneton ja väsynyt. Mutta ennen laihdutusta hän oli hymyileväinen nuori nainen. Mäkin haluaisin olla onnellinen ja aidosti hymyileväinen.


Mietin onko laihduttamisessa sittenkään järkeä. Jos nään jonkun säteilevän onnesta, vaikka hän ei olekkaan lannanlaiha, luulenko että hän vain esittää olevansa onnensa kukkuloilla?

Mun elämässä ei enää hirveesti esiinny aitoa onnea. Kaipaan sitä, vaikka en oikeasti tiedä mitä se todellinen onni on, koska en muista koskaan olleeni onnellinen. Hetkiä löytyy, mutta ei ole mitään ajanjaksoa, jolloin olisin iloinnut ja nauttinut elämästä.

Ei elämän pitäis olla pelkkää täydellisyyden tavoittelua. En mä vaan voi olla hyvä kaikessa. Ja onko se täydellisyyttä, että ei voi enää tehdä vatsalihaksia tanssitunnilla, koska selkäranka raastaa lattiaa. Nykyäänkin vatsalihasten tekeminen sattuu selkärankaan jo aivan liikaa, ja tietynlaisia vatsoja en voi enää ees tehdä.

Yhdellä tanssitunnilla on yksi tyttö, joka on ihan liian laiha, niin laiha että on varmasti sairastanut anoreksiaa, sillä kukaan terve ihminen ei saisi itseään niin luurannon kaltaiseksi. Mun tekis mieli huutaa tälle päin naamaa että lopeta. Mua raastaa sen katteleminen, kun se hymyilee ja on muka ok, mut ei se oo mä tiiän. En halua sellaseks. Näin sen vatsan, se on aukko. ja sen luut on kun norsulta otetut, kun ne paistaa niin läpi. Kylkiluiden ja lantion kohdalta tyttö näyttää läskiltä, koska ne ovat kyseisen tytön vartalon leveimmät kohdat, muut osat ovat kuin litistettyjä ja venytettyjä. Enkä usko että hän pystyy ees istumaan lattialle, koska se sattuu.

Dokumentin ansiosta aloin miettiä pitäiskö lopettaa koko touhu. Mun elämässä on tapahtanut paljon tän viikon aikana, ja uskoin että ehkä mussa on muutakin elämää kun syömisten miettiminen. Yritin olla normaali. Söin "normaalisti" katselin tanssivideoita youtubesta, kävin reeneissä, koulussa ja söin suklaakakkua. Mutta sitten iski syyllisyys. En päässyt kerran reeneihin, ja olin syönyt samaisena päivänä jo liikaa, itkin noin tunnin raivosin ja ahdistuin.

EI SE ONNISTU! MÄ EN VOI LOPETTAA LAIHDUTTAMISTA! Enkä tiedä enää haluanko ees, tämän syyllisyyden jälkeen. Tänäänkin äiti teki suklaakakkua ja mä vaan nuolin astioita taikinasta ihan tyytyväisenä. Mutta sitten kun saavuin omaan huoneeseen ja suljin oven. Olisin ehkä mielummin kuollut.


Yritän alkaaa syömään terveellisemmin. Koulujen alun jälkeen en ookkaan enää syöny punasta lihaa ollenkaan. Ajattelin koittaa elää ilman sitä. Ja nyt aioin taas alkaa tosissaan pitää kiinni Ei ruokaa kuuden jälkeen -säännöstä. Ja herkkuihin pitäis alkaa keksiä rangaistuksia. Mä en ala enää siihen, että syön päivässä kourallisen keksejä ja en muuta, se tuo vaan pahaa mieltä ja ahdistusta.

Haluan alkaa täyttämään mahaani pikkuhiljaa. Haluaisin syödä vaan terveellisiöä herkkuja, hedelmiä. Mutta se on aika mahdotonta meidän talossa. Haluaisin muuttaa pois tästä hullunmyllystä. Äiti ehdotti, että alettais mä, iskä ja se käymään psykiatria tapaamassa säännöllisesti, että saatais ees jotai puhuttua halki. Mutta en mä haluu, koska se kumminkin kaivais mun muut ongelmat esiin, jokka ei oo ees ongelmia. Mulla on kontrolli, ainakin haluaisin, että niin olisi. Mutta kuitenkin ne mun "ongelmat" on mun omaisuutta, eikä kuulu mun vanhemmille pienoisen hippusen vertaa.



Tässä on linkki dokumenttiin jota suosittelen syvästi, jos ei halua elää pelkässä kuplassa. Jos haluaa muita näkökulmia laihdutukseen ja muutenkin laihuuden ihannointiin.

Turrutan tunteitani ruokaan. En osaa enää muuta, kun hoitaa läksyt ja syödä liikaa. En osaa nukkua, en osaa olla. En osaa tehdä muuta. Ihan niin kuin olisin tullut sokeaksi kaikelle muulle paitsi ruualle ja tuskalle. En osaa itkeä. En osaa heittää tuskaani ilmoille parkaisun avulla.

Koulussa olin turta. Olin mukana jutuissa, vaikka en oikeasti ollut siellä. En ollut läsnä, olin yksin ison joukon reunalla. Yritin osallistua, mutta en kyennyt. En kykene mihinkään enää. Ahdistun siitä, että en tiedä kuka olen tai mitä haluan. En voi etsiä itseäni, kun olen valmiiksi hukassa kaikessa. Kiitti vaan....

Hyi mua. Miks mä en opi, että kun mä syön se vaan tekee pahaa: saa aikaan ahdistusta, syyllisyyttä ja tuskaa.

Tän päivän saldo on säälittävän valtava ja ällö

• rasvatonta luonnonjogurttia myslillä ja mustikoilla
•  kaakao kermavaahdolla
• 2 hillomunkkia
• suklaarusina rasia
• sokeri-kaneli-korppuja

Yök... Tekis mieli oksentaa. Tekis mieli, mut ei se oo mulle mahdollista. Mä pelkään ja en ees onnistu.

Haluaisin tutustuu pariin ihmiseen, vaan sen takii et ne on sairastanut/sairastaa anoreksiaa. Oon pinnallinen paska. Nykyään mua kiinnostaa vaan se että näytän tässä ja tässä toisessakin paidassa läskiltä. Pidän telttoja päällä, kireet paidat näyttää niin tyhmältä, kun ei omista rintavarustusta. Kaikenlisäks mulla ei oo sopivia farkkuja/farkkulegginssejä, ja koska ne ovat löysiä, en voi pitää niitä, sillä äiti huolestuu, kun näkee ennen kireet vaatteet roikkuvan mun päällä. Kaikki on aivan liian huolissaan kaikesta. Jättäis mut rauhaan.

Yks kaveri on terapiassa, kun sillä on jonkillainen masennus. Ehkä se tekisi hyvää mullekkin, sais puhua jollekkin. Oon niin kateellinen mun kaverille, ku sillä on poikaystävä ja tiivis perhe. Se voi kertoo kaiken vanhemmilleen ja sisarukselleen. Mä en voi kertoa mitään, tai oikeestaan en osaa. Pelkään niin huimasti vanhempien reaktioita. Kerran kun iskä näki jonkun syömishäiriö-dokumentin se kommentoi sitä aika kovalla kädellä. Sanoi, että tuo on ihan turhaa ja nuo ihmiset tekee vaan tota ongelmaa itelleen, että se on turhaa ja säälittävää, ja että ei toi oo mikään sairaus, ne on vaan huomionkipeitä. Samaa mieltä se on masennuksestakin. Ainakin sen kuvan oon saanut.

Haluan laihtua niin pieneks, että muutkin ihmiset, kun läheiset alkaa ihmettelemään. Mutta en halua että ne ihmettelee vielä, kun en oo vielä riittävän laiha, en lähelläkään. En mä aina ajattele itseäni läskinä palluraisena. Esim. tänä aamulla heräsin levänneenä, nostin jalat kattoa kohti, otin niistä tukevan otteen ja kiskoin kevyesti itseäni kohti. Tunsin lihaksieni venyvän, inhoan sitä tunnetta, mutta haluan venyä kunnolla. Samalla huomasin että jalkani on vähän kiinteemmät ja että en saa niistä puristettua juurikaan läskiä erilleen. Olin hetken tyytyväinen. Pienen hetken aamussani, kunnes nousin ja huomasin läskin leviävän tasaisesti vartalooni. Miksi en voi olla luonnostaan laiha? Miksi juuri minun pitää tehdä kauhea työ, että pysyn alle 65kg? Miksi elämä ei voi olla reilua?

Kuulumisia

Ihmiset alkavat olla huolissaan minusta. Kokoajan enemmän ihmisiä liittyy laihtumistani kauhistelevaan joukkoon. Yksi tuttu melkein putosi tuolilta, kun näki mut pitkästä aikaa. Äiti sanoo että on se meidän tyttö nykyään pelkkää luuta ja nahkaa, yrittää varmaan mielessään selitellä sitä, miksi tyttö kutistuu vaikka usein sanoo olleensa kavereidensa kanssa syömässä ja joskus syö kotonakin herkkuja isonkin annoksen. Mutta ei äiti nää mua selvästi. En mä oo oikeestaan niin laiha, mulla on paljon laihempia kavereitakin.

Meidän perhe on alottanut taas huonot herkuttelutottumukset. Aina äiti ostaa jotain herkkua kotiin. Ja tuo muutos näkyy myös perheen ulkomuodossa, paitsi minun. En ole lihonnut.. Tai en ole varma, en ole käynyt vaa'alla, en halua herätä karuun todellisuuteen. Luultavimmin painan jotain 55 kg, koska reenit ovat alkaneet taas.

Reenejä on nyt jotain 6 viikossa ja otan vielä lisääkin. Sanon selitykseksi että rakastan tanssia. Ja niin teenkin, en voi enää elää ilman sitä. Olen aidoimmillani kun tanssin. En ole kiinni rooleissa. Olen lähinnä itseäni, mikä ihme sitten olenkaan.

Ajattelin että voisin joskus vaikka listata asioita mistä mä tykkään, että oppisin itsestäni jotain. Pari huomiota olen jo tehnyt:

1. En tykkää hyväksikäytöstä. En siedä kun kaveri kertoo juttuja, siitä mitä mä oon tehny ja kuinka säälittävä oon ollut ja kuinka hän on pitänyt musta huolta.
2. En siedä sitä, että joku kerää turhaa huomiota, miten huonosti asiat ovat, tai kuinka hän ei osaa. Vaikka itsekkin joskus haukun itseäni (lähinnä kännissä). Ja sanon usein että olen huono ties missä, mutta vihaan sitä kuitenkin.
3. Tykkään siitä, kun mulle kerrotaan salaisuuksia tai muita henkilökohtaisia asioita, se saa tuntemaan itseni tärkeäksi, mutta en voisi koskaan ajatellakkaan paljastavani mitään.
4. Viihdyn pienessä porukassa, josta todella välittän ja jotka välittää musta. Viihdyn, vaikka emme tekisi yhtään mitään. Rakastan sitä.
5. Viihdyn isossa porukassa joka on täynnä kavereitani.
6. Olen tylsä uusien ihmisten kanssa. En heittäydy niin hyvin kun tuttujen kanssa, siksi en saa niin hyvin uusia kavereita.
7. Rakastan kaikkia ihmisiä, nään hyvät puolet. Olen vieläkin sitä mieltä, että ihan jokainen on tasavertanen ja kaikki ansaitsee apua ja onnea.
8. Olen läheisyydenkaipuinen, mutta kavahdan usein kosketusta. 
9. Haluan jonkun joka todella rakastaa minua ja tykkää minusta sellaisena kun olen, se vähentäisi itseinhoani.
10. Haluan elää hullua elämää, heittäytyä hetkeen. Mutta mutta mutta. En osaa.  En voi. Aion yrittää, aina välillä.

Mitä väliä terveellisyydellä enää on.

Aluks olin terveellisyyden perään. Valitin ruualla jos ei ollu tummaa riisiä, rasvattomia tuotteita tai salaattia. Sittä meillä alettiin syödä terveellisemmin. Mutta se ei riittäny. Lopetin täyteen syömisen. Söin sopivasti, enkä enää liikaa. Sitten päätin että en syö enää kuuden jälkeen. Sitten lopetin aamiaisen syömisen. Koulussa aloin syödä neljäsosalautasellisia, mutta perheen yhteisillä aterioilla en voinu välttyä syömiseltä. Söin puoli lautasta, maksimissaan. Mutta missään vaiheessa en ole voinut luopua herkuista. Olen ahne niiden suhteen.
Janoan nautintoa, vaikka en enää siitä usein nautikkaan. Skippailen päivällisiä ja lounaita. Syön ehkä 1-2 ateriaa päivässä. Haluaisin syödä vähemmän ja useemmin, mutta itsekurini ei riitä, ja kotona pitää syödä paljon. Ennen kirjoitin ruokapäiväkirjaa. Aloitan sen varmaan kohta uudestaan. Syksyllä aion juosta viikonloppusin ja arkisin mulla on reenejä, yhteensä 6 kertaa viikossa. Se ei riitä. Mikään ei riitä mulle.
Haluan olla laiha, mutta samalla paksuhiuksinen ja haluan nauttia herkuista, varsinkin suklaasta. Yleensä osaan kieltäytyä, mutta harvoin osaan lopettaa syömistä. Ja silloin haluaisin oksentaa. Olen yrittänyt. Kaikkea perinteistä; sormet, hammasharja yms. Mä en pysty oksentamaan ees kaatokännissä.
Toinen mitä haluaisin on laksatiivit. Mutta en mä osaa. En tiiä mikkä niistä toimii, en viitti mennä kysyyn tyylii mihinkään apteekkiin. Ihmetteleeköhän ne.
Mielummin söisin kakunpalan päivässä kun salaattia. Okei salaatti on ihan jees, mutta ei se suklaakakkua voita.

Mua pyörryttää nykyään jatkuvasti. Luulen että olen mennyt oman ihannepainon alapuolelle. En oo alipainonen, mutta olen itse ollut aina vähän tukeva. Tiedän etten ole lihava, en ole sokea, mutta tiedän myös, että voisin olla laihempi ja en ole nyt vielä riittävän laiha. En halua olla luuranko, mutta haluan, että lantioluuni törröttää ja poskeni ovat lommoilla. Kadehdin anorektikkoja, vaikka tiedän, että se ei ole tervettä. Mutta mitä väliä sillä enää on? Hiukseni ovat nyt jo harvat, ja rintojani ei enää juurikaan ole.

Kuka vittu mä oon?

Mä oon 16, tyttö joka rakastaa muita ihmisiä enemmän kuin itseään. Ja haluaa helpottaa muiden oloa, aina kun on mahdollista, vähät välittäen omista tarpeista. Kaipaan läheisyyttä, mutta kavahdan usein kosketusta. Haluan jonkun, joka sanoisi minua kauniiksi. Olen herkkä, ja itken vääristä asiosta. Esimerkiksi suuttuessani purskahdan vuolaaseen itkuun, mikä saa minut näyttämään heikolta. Olenkin henkisesti aika heikko. Vältän suuttumustani, sillä itku mielletään yleensä heti suruksi. Ennen itkin itseni uneen joka ilta, tosin sitä ei tiennyt kukaan. Mutta itkin niin monta vuotta putkeen, että olen kuivunut lähes täysin. Enää en edes tiedä miten itketään, vaikka ennen olin siinä mestari. Pystyin itkemään koulutunnillakin vuolaasti ilman että kukaan huomasi, kävin välkällä vessassa itkemässä, ja kävelin pokkana ulos huoneesta, maattuani kylmällä kivilattialla sikiöasennossa itkien. Olin tästä ylpeä. Pari kaveria on ollut kerran mukanani vessassa, koska he näkivät kun murruin. Murruin usein. Ja kaipaan sitä, sillä nykyään olen hukassa. En tiedä enää mitä tunnen, vai tunnenko mitään. En löydä itseäni, mutta miten osaisin etsiäkkään, kun en tiedä kuka olen. Olen kuusitoista ja en vieläkään tunne itseäni.

Kirjoitin tämän tekstin, että jos se vaikka auttaisi mua löytämään itseni, jostain tämän pursuavan ruumiin sisältä.

Mun tekee mieli kirjoittaa tänne liikaa ihan kaikesta, mutta päätän säästä jotain myöhemmällekkin :)

Lukijoita on enemmän :-O Ihmettelen, miten jotain voi ees kiinnostaa mun ajatukset. Se tuo jotain toivoa. Ehkä mussa on vielä jotain elämää. <3

Pari kivaa kuvaa :)

Yksinkerttaisesti rakastan häntä. Hän on vaan niin kaunis ja hän omistaa ihanan vartalon. <3

En oo sitten satavarma onko näissä kuvissa sama näyttelijä, mutta kaikki ovat ihania.

En haluaisi olla niin laiha kun osa supermalleista. Se näyttää kuvissa hyvältä, mutta luonnossa jotenkin venytetyltä.

Vahva mutta laiha.. Love it

Olipa kerran lauantai aamu.

Herään uskomattoman onnellisena. En halua nousta, sillä en halua hukata sitä fiilistä. Lihaksissa kiristää kun pyöriskelen peittojen seassa. Mutta se ei haittaa, sillä rakastan sitä pientä tunnetta lihaksissa, joka kertoo siitä, että on tehnyt jotain. Mua ei väsytä.
Mutta kuitenkin herään, ja huomaan että nukahdin. Panikoin vähän, kun katson kelloon. En saa myöhästyä sovitulta tapaamiselta kaverini kanssa. Mutta huokaan helpotuksesta Nukuin vain parikymmentä minuuttia.
Nousen ylös hetken nautiskelun kuluttua, ja kävelen vessaan. Kukaan ei ole herännyt vielä, ihanaa. Pesen ensin kasvot, mutta huomaan sitten kapistuksen huoneen nurkassa.
Astun sen päälle, ja se kelaa numeroita. Tuijotan jännittyneenä ruutua, sillä tiedän, että lukema on varmasti laskenut vähän. Mutta en tiennyt että se olisi voinut laskea niin paljon. Tuijotan ällistyneenä vaakaa. Katson pois, että voisin tuijjottaa uudestaan, ja huomata onko lukema muuttunut. Ei se ole. Viisikymentäviisi piste nolla. 55.0 kg. Olen painanut näin vähän viimeksi noin 4-5 vuotta sitten, tai voi olla siitä on vielä enemmänkin aikaa. Tiedän, että tuota luvun on aiheuttanut suuurimmaksi osaksi nesteen ja ruuan väheneminen elimistössäni leirin jälkeen. Mutta olen kuitenkin innoissani. Tai oikeastaan en ole, en tiedä mitä tunnen. Haluaisin innostua, mutta en usko sitä vielä todeksi. Tuijotan vaan.
Siirryn peilin eteen. Kylkiluut erottuvat aika selvästi, mutta tiedän sen johtuvan rakenteestani. Jollain toisella tän painosena, kylkiluut voivat olla kokonaan piilossa. Mutta olen laihtunut. Ihan vähän, mutta kuitenkin. Laihtuneena on hyvä aloittaa reenit. Olen toisaalta iloinen, että joku saattaa huomata eron vanhan ja nykyisen minun välillä. On ihanaa, kun joku kauhistelee, kuinka paljon olen laihtunut. Otan sen aina kohteliaisuutena. Mutta toisaalta, joku voi huolestua liikaa. Sillä olen laihtunut viime talvesta noin 10 kg. Ja eron huomaa selvästi.
Pesen hampaani ja lähden keittiöön, joka on tyhjillään. Nään matkalla vanhempani huoneen olevan auki. Katson sisään, ja huomaan heidän nukkuvan makoisasti. Ei siis huolta. Keittiössä katson mikron kelloa, samalla kun kurotan kaapista vesilasia. Kahtakymmentävaille kahdeksan. Olen saanut rytmini muuttumaan aika hyvin jo. Huomaan lavuaarin vieressä keraamisen kupin, joka paljastaa, että joku on syönyt suklaajäätelöä, en minä, ja olen siitä ylettömän tyytyväinen. Juodessani ihanan raikastavaa vettä nään vieressäni sipsipussin ja hymyilen, sillä minun ei tee ees mieli. Lasken useaan kertaan hanasta vettä mukiini ja se tyhjenee ja täyttyy lakkaamatta. En laske lasillisia, vaikka teen yleensä niin. Tänään mieleni on muualla.
Mietin lukemaa jonka näin aamulla. En ole enää niin iso, mutta olen vielä kuitenkin jättiläinen. Riittääköhän 50kg mulle? En olisi enää niin varma. Jos lopetan 50kg paino tulee kuitenkin takaisin. Tavoitteeni oli pitää paino sitten pysyvästi alle 55kg. Mutta onkohan se kuitenkin liikaa? Nyt kun olen päässyt vähän eteenpäin, lasken hieman tavoitetta. Haluan pysyvästi alle 50kg. Neljäkymmentäjotain kuulostaa niin hyvältä. Laihdutan vaikka 45 kiloiseksi, ja sitten kasaan lihasta, ja yritän pitää painoni pysyvästi alle 50kg. Kuulostaa hyvältä, kunhan en tästä enää laske tavoitettani. Lupaan itselleni niin, mutta samalla kun lupaan, tiedän että on suuri mahdollisuus että petän lupaukseni.

Havahdun kirjoittavani tätä tarinaa. Siirryin mietteissäni koneelle, selasin ihania blogeja läpi ja hetken päästä aloin kirjoittamaan.  Tässä oli minun aamuinen seikkailuni, joka jatkuu pienellä dataustuokiolla ja kavereiden tapaamisella.

Hola !

Muutos

Mä luin mun tekstejä, ja huomasin, että ne kuulostaa ihan lukijoita nuoleskevilta pälätyksiltä. En siis onnistu missään; käytän liikaan Caps Lock:ia, pistepistepistettä ja kehun aina lukijoita. Miks mun pitää nuoleskella niitäkin ihmisiä jota en oikeasti nää? Mistä mä tiedän onko ne oikeasti ihania? Ehkä ne on jotai pedofiileja, jotka yrittää saada mun yhteystiedot, että ne vois tulla vaanimaan takapihalle ja raiskaamaan mut. Mistä sen tietää?

Kelle mä yritän näyttää jotai? Itselleni vai tuntemattomille? Itselleni, ainakin tästä lähtien. Pitääkö mun valehdella omassa itselletarkotetussa blogissa? Sillä voin myöntää, että olen valehdellut. En nyt ala luettelemaan, että missä, mutta minä valehtelen. Olen valehtelija. Se on tapa, jonka loukussa olen  pahasti. Ja mua sattuu kuulla, kavereiden suusta, että ihmisissä ne vihaa kaikista eniten epärehellisyyttä. Epärehellisyys tua ihan helkutisti turvaa. En voi ees kuvailla sitä sanoin. Kaikista asioista selviää helpommalla, niin miksi ei vähentäisi omaa taakkaansa. Oon liian heikko olemaan rehellinen.

Nyt kun oon oikeen totuuden torvi, niin sanon suoraan: Tunnen itseni todella mitättömäksi kun luen muiden laihduttajien, bulimikkojen taikka anorektikkojen blogeja. Tuntuu siltä, että en ole sen arvoinen, että voisin kirjoittaa tänne. Luen ihan älöttämän raastavaa, mutta samalla nautinnollista luettavaa olevia blogeja.

Miks mä en voi olla niin hyvä, että pystyisin oksentamaan? Miksi mä pelkään hampaiden ja sisuskalujen syöpymistä niin paljon? Sillä ahdistavampaa tunnetta ei ole, kun järjettömän mässäämisen jälkeinen turvonnut vatsa, josta haluaisin kaiken sen tavaran pois, mutta mä pelkään. Säälittävää.

Ja miksi en voi saada sitä itsekuria mitä anorektikoilla on. Riippuu fiiliksestä, mutta yleensä mä en vaan pysty siihen. Mä haluaisin kyetä paastoamaan ja liikkumaan ja seuraavana päivänä taas paastoamaan. Mutta mun itsekuri ei ole lähelläkään sitä luokkaa.

Ja kaikenlisäks mä oon laiska. Oon lukkiutunut omaan huoneeseen, ja uskottelen itselleni, että ei mun vielä tarvi laihduttaa, kaikki alkaa sitten taas kun reenit alkaa. Onneks ne alkaa pian.

Lukijalle

Älä ota itseesi. En mä sua käske, mutta sanon vaan, että aikasemmat asiat mitä kirjoitin, ei ole kirjoitettu pahalla. Haluan vaan paikan jossa voisin olla rehellinen ja ilman rooleja, sillä muualla niitä on pidettävä yllä. Rehellisyys on minulle vaikeaa. Se on vaikeaa jopa nimettömänä. Haluan olla parempi kun mitä olen, joten valehtelen. Rooleistä luopuminen blogissakin on vaikeaa, sillä en tiedä mitä olen ilman rooleja, vai olenko mitään. Olen pelkkä rooli, jonka alta on pirun vaikeaa löytää itseään. En voi edes kuvailla, kuinka uskomattoman hankalaa on kirjoittaa nämä sanat. Myöntää että olen heikko.

Elämä on ihanaaa/Porsas mitä sä nyt teet?

Mikä ***** mua vaivaaaa!

Lukio, uudet kaverit, uusi mahdollisuus, uudet ihmiset ilman ennakkoluuloja mua kohtaan.

Tätä se onni mulle teettää...
Koulun ruokalassa..
Nam hyvää ruokaa..
No kyllä mä ny voin vähä voita laittaa leivän päälle (en oo tehny sitä ehkä puoleen vuoteen)..
Otan lautasen..
Ja lappaan ruokaa..
Ja lappaan..
Ja lappaan..
Täysi lautasellinen?
HULLU!
Tajuan vasta kun poistun linjastolta, että siinä on nelinkertainen määrä normaalista..
Ahdistus...
Jee uusien kamujen kaa syömään!..
Söinks mä jo puolet?..
Ei, en voi heittää ruokaa pois..
En pysty..
En oo koskaan pystyny oikeen heittää pois omalta lautaselta..
Hyvää ruokaa, hukkaan..
Syön kaiken..
Ihan sama...
Kärsin tästä sitten illalla..
Mahaan sattuu..
Se on täynnä..
HYIHYIHYI!..
En pysty enää keskittyy kavereihin..
Sanon yhelle, että maha kipee kun söin liikaa..
Mut ei se tajuu...


Koulupäivän jälkeen hillun kaupungilla, että voin sanoa äidille, että olin syömässä. Kun pääsen kotiin on kiljuva nälkä. Pää huutaa NÄLKÄ NÄLKÄ NÄLKÄ!  Tätä se teettää, kun syö kunnolla. Joutuu kierteeseen. Kotona tuoksuu vastustamattomalta. Yhtä mun lempiruuista. Kanaa ja riisiä ala isä. Ei ees täysjyvää, vaikka yleensä meillä on. Huomautan siitä isälle, mut se sanoo et ei sillä oo mitään väliä. Phyi! Yhteinen ateria. JES! Ja mä syö ja syön. En tällä kertaa niin paljoa, mutta en kuitenkaan riittävän vähää. Ja mua ahdistaa. Meillä on mun lempijäätelöö kaapissa. Syön sitä ahdistukseen. NAM. Tää ei auttanut. Vien suklaata huoneeseeni ja syön 2 riviä! Lopetan tähän. Ei enää.

Huomenna syön aamulla, että koulussa ei ois niin nälkä. Syön banaanin. Joo banaani on hyvä. Kaveri oli joskus banaani dieetillä jossa syödään aina aamiaiseks 1 banaani. Kuulema nopeentaa jotai ruuansulatusta, mutta puppua sanon minä!

Älkää ottako musta mallia. Toivon niin että asuisin yksin.. Kaikki olisi helpompaa. Sillä en osta kaupasta koskaan mitään kiellettyä, vaan sitä on aina kotona. Meidän perhe on mässääjäperhe. Siitä tää varmaan johtuukin, tää mun laihduttaminen. Haluisin vaihto-oppilaaks, jonnekkin missä ruokakulttuuri on terveellinen, vaikka ranskaan. Tosin en osaa kyllä yhtään ranskaa..

Ootte ihania <3 Anteeks, että en ole kommentoinut. Tekosyynä se, että sain nyt vihdoin koneen huoneeseen ja voin siis olla täällä, ilman vahtivia silmiä. Ehkä mä oon vaan vainoharhainen? Who knows..